Aikakauslehdessa on kiinnostavia artikkeleita

ja mainoskuvia. Leikkasin ne irti, asettelin lattialle ja katsoin niita.

Ne kertovat, millaisia meidan pitaisi olla ja mita meidan pitaisi haluta.

Tasapainottaa

Mitä ilkeämpiä ihmiset ovat, sitä kiltimmäksi yritän tulla. Mitä ahneempi maailma, sitä vähempään  pyrin tyytymään. Haluaisin vastata tunteenpurkauksiin rauhallisella järkeilyllä ja vallalla pöyhkeilyyn ja rehvasteluun ajattelemalla, että kukaan ei voi todella, oikeasti pakottaa ketään mihinkään. Loppujen lopuksi valta on häilyväistä ja sen voi vaikka väkisin hetkeksi itselleen ottaa. Kunnioitus pitää ansaita.

Viimeisen kuukauden pohdiskeluja.

Tällä hetkellä

Stressaavina aikoina ja muutenkin elämässä kannattaa kysyä itseltä, mitä voin tehdä juuri tällä hetkellä ongelmani ratkaisemiseksi/tilanteeni parantamiseksi/elämäni muuttamiseksi. Yleensä vaihtoehtoja hetken pyöriteltyä vastauksena on yksi pieni asia tai teko tai muutamia toisiinsa liittyviä tekoja. Kun ne tekee ja muuta ei voi – sillä hetkellä – voi mennä vaikka lenkille. Tai päiväunille, jos ei mitään muuta tule mieleen.

 

Itse menin tänään lenkille.

 

(kuva ei liity lenkkiin, se on viime kesàltà)

Yksinkertaista!

Anninan blogista poimittuja kysymyksiä omine vastauksineni (aiheena yksinkertainen elämä):

 

Mitä sinulla on liikaa?

Pakko kai myöntää, että minulla on liikaa kirjoja. Ja niitä on kaikkialla. Niitä on oman kirjahyllyn lisäksi vanhempieni luona ja appivanhempieni luona, niitä on työpaikan kirjastonurkassa (muut saavat lainata) ja juuri annoin niitä Suomessa sukulaistyttöjen luettavaksi. Kunnon pinon. Joistain kirjoista voisin hyvinkin luopua (luettu ja koettu), mutta toisista, niistä tärkeistä ja hyvistä/hyödyllisistä pidän kiinni. Jotkut kirjat tunnetusti luetaan useampaan kertaan läpi.

Ehkä pitäisi oikein tehdä kirjoista kunnon lista ja lukea lukemattomat ”alta pois” ja päättää, mitä tehdä muilla.  

Mitä sinulla on liian vähän?

 
En oikein usko, että minulla on varsinaisesti mitään vähän eikä ainakaan liian vähän. Tai no, ehka mulla on liian vahan kissanpentuja! Kuvassa viime kesan pentue, jota sain kunnian hoitaa <3

                                            

 

Mitä sinulla on liikaa ja mitä liian vähän verrattuna muihin ihmisiin?

Verrattuna moniin maailman ihmisiin, minulla on liikaa ruokaa – sen tietää kahdesta asiasta. Yksi, pitää aina olla varovainen, ettei tule syöneeksi liikaa ja kaksi, aina pitää olla tarkkana, ettei ruoka ehdi pilaantua ja mennä vanhaksi, että se tulee syödyksi. On yllättävän vaikea ostaa ruokaa kahden hengen tarpeisiin.

Vaatteita ja asusteita on varmasti vähemmän verrattuna moneen muuhun (tai ainakin stereotypiseen naisen malliin), samoin meikkausvälineitä minulla on vähän, mutten sanoisi niitä olevan liian vähän. Niitä on sopivasti. En käytä enempää enkä osta tarpeideni yli. Toisaalta taas jos vertaan vaatekaappiani niin monen muun ihmisen vaatekaappiin, ei minulla ole valittamista ensinkään.

No ehkä tämä: maaseudulla asuviin verrattuna minulla on keskikokoisessa kaupungissa liian vähän kontaktia luontoon ja suurkaupungeissa asuviin verrattuna minulla on liian vähän mahdollisuuksia erilaisiin kulttuuritapahtumiin/harrastusmahdollisuuksiin.  Tässä ei tosin ole kyse materiasta, vaan syvällisemmistä asioista.

 

Miten paljon tarvitset elääksesi?

Erittäin hyvä kysymys. Uskoisin, että yllättävän vähän. Voisi olla mielenkiintoista elää esimerkiksi 3 kuukautta hyvin pienellä määrällä tavaroita ja katsoa sen jälkeen, mitä siihen oikeasti olisi lisättävää. Lisäisi sitten sitä mukaa.

 

Mistä voisit luopua jos sinun ei tarvitsisi välittää muista ihmisistä?

 

Minun ei tarvitse luopua autosta, koska meillä ei sellaista vielä ole. Ei tarvitse luopua esim. astianpesukoneesta, koska sellaistakaan meillä ei vielä ole. Meillä ei ole omistusasuntoa, ei lemmikkejä, ei mitään suurempaa, josta luopua. Televisiosta voisin luopua, mutta toisaalta en tiedä, olisiko se sellainen asia, jota tarvitsisi muille perustellakaan.

Mitä yleensä tarvitsee perustella muille?

 

 

Mistä voisit luopua jos muutkin luopuisivat?

 Jos kollektiivisesti päätettäisiin madaltaa elintasoa niin että se nousisi vähempiosaisille, osallistuisin talkoisiin mielelläni. Ekologisuuden nimissä voisin myös luopua monesta – en tosin lentämisestä (kahden kulttuurin välissä eläminen olisi vaikeaa ilman) enkä tietokoneesta (vaikkakin esim. uusien tietokonemallien suunnittelun ja olemassaolevien tarkoituksellisen vanhentamisen voisi mielestäni lopettaa).

Jatketaan lapsilla - lainaus YLE:n sivuilta

                                                                    kuva

"Asiantuntija peräänkuuluttaa pienten lasten elämään kiireettömyyttä. Hänen mukaansa vanhemmat usein aliarvioivat oman merkityksensä lapselle. Hän toivoo, että vanhemmilla olisi enemmän aikaa turhanpäiväiseen olemiseen ja spontaaniuteen.

- Olisi aikaa pysähtyä ja jäädä katsomaan vastaantulevaa koiraa tai paloautoa. Olisi aikaa jäädä katsomaan sitä paloautoa sen sijaan, että meillä on kiire johonkin havaintokykyä kehittävään harrastukseen."

Tàmmòisestà jutusta

Ja vois muuten varmasti tehdà hyvàà muillekin kuin vanhemmille ja lapsille. Tuo katsomaan pysàhtyminen nimittàin.

Pikkunaisia

Lueskelin aikakauslehteä (D, la Repubblica-lehden naisille suunnattu lauantailiite) eilen ja jäin tuijottamaan koko sivun mainosta, muotimainosta, jossa poseerasi korkeintaan 11-vuotias tyttö. Ripsiväriä ja huulikiiltoa – vähintäänkin, varmaan jotain muutakin. Muutaman sivun käänsin lisää ja löysin toisen samanlaisen. Nojaamassa pää kallellaan pianoon. Tuli tosi surullinen olo, katselin kuvia vuoron perään ja sydäntä pisteli.

 

 

Miksi ulkonäköpaineet ja pinnallisuus pitää ujuttaa lasten maailmaan?

Vielä kesälukemisista ja hiljentymisestä

Lainaus toisesta lukemastani kirjasta "Hiljaisuuden etsijöitä" toim. Tertti Lappalainen:

"Pitkään on katsottu, että oikea hengellinen kokemus syntyy uskonnollisen tiedon jakamisen tietä. On saarnattu oppia, jotta syntyisi kokemus Jumalan läsnäolosta, avusta ja armosta ihmisen omassa elämässä. Yhä ilmeisemmäksi alkaa kuitenkin käydä, että informaation jakamisen (saarnaamisen) sijasta on ryhdyttävä luomaan hiljaista tilaa, jossa ihminen voi itse tarkastella ja pohtia elämäänsä ja nähdä Jumalan läsnäolevan vaikutuksen siinä. Kokemus Jumalasta, usko, syntyy parhaiten, kun ihminen saa hiljaisuudessa kuulostella oman elämänsä sydänääniä."

  - Paavo Rissanen artikkelissa Retriittiliike Suomessa

 

Kohtuullistajan virsi?

Virsi 443, säkeistö 4:

"Asioiden paljous
usein näköalat peittää,
anna silloin rohkeus
syrjään kaikki turha heittää.
Anna nähdä olennainen,
siitä olla riippuvainen."
 

Hiljaa

Lueskelin Tommi Sarlinin toimittamaa kirjaa Hiljaisuutta etsimässä niin hiljaa, että orava luikki selän taakse ja tuli haistelemaan. Hyppeli pois kun käännähdin, kiipesi lähimpään kuuseen. Oli mukava todeta, etten ollut olemassaolollani ainakaan häirinnyt ympäristöäni!
       Itse kirja oli lukemisen arvoinen - minkälainen näkökulma munkilla, sukeltajalla tai vaikkapa rock-muusikolla on hiljaisuuteen? Eri alojen ihmiset kertovat ajatuksistaan ja kokemuksistaan.
      Jossain vaiheessa, tai useassa vaiheessa ja jokaisen lyhyen tekstin jälkeen on mietittävä: millainen on minun suhteeni hiljaisuuteen?

Liika on liikaa - kesälukemisen sivuilta

"Hyvinvoinnille voi tulla haasteita yllättäviltäkin tahoilta. Nuortenkin elämää koskevan kilpailun lisäksi esimerkiksi liian yltäkylläinen maailma saattaa paikoin johtaa eräänlaiseen kyllästymiseen tai pessimismiin. Mikään ei enää oikein tunnu miltään. Yrittäminen saattaisi merkitä liian suurta riskiä tai kaikki on jo etukäteen ennakoitavissa. Ei ole mitään asiaa, minkä vuoksi ponnistella."

Atte Oksanen artikkelissa "Lapsuus jättömaana: teknologisen bränditalouden paisteessa vai pimennossa?" kirjassa Kulttuuri lapsen kasvattajana

Julistan

Täten julistan itseni (blogi)lomalle – sopiva hetki, kun töissäkin on enää yksi tunti pitämättä ja olen menossa netittömään paikkaan viikoksi (=rannalle) ja sitten lähdetään Suomeen! Pariin viikkoon en usko kirjoittelevani tänne mitään, vaikka kaikenlaista mielenkiintoista pyörisikin mielessä.
          Lomailussa on tärkeää se, että irroittautuu työstä täysin – niinpä aion seuraavien viikkojen aikana unohtaa sen, että olen opettaja. Pidin aika lailla Auran kesätavoitelistasta. Omani on melko samanlainen. Sen lisäksi, että aion unohtaa olevani opettaja, aion:

-kävellä paljon

-ahmia suomenkielisiä kirjoja

-olla luonnossa ja ulkona

-elää ilman rannekelloa

 Toinen houkutteleva lista oli tämä, kesäpassiviteeteista. Yhden asian voin jo ruksia pois tuolta listalta – päivänokoset tuli otettua ulkona eilen, kun silmät painuivat hyvin spontaanisti ja suunnittelemattomasti kiinni parvekkeella varjossa, pienen tuulenvireen otteessa.

Mutta siis, palataan asiaan, valmistaudun nyt vaihtamaan eksoottisemmat ja vieraammat puut

Tutumpiin!

Keskittyminen ja keskittyminen

Eilisessa EM-pelissa, hetkinä ennen rangaistuspotkuja Englannin maalivahti kertasi iPadillään italialaispelaajien rankkarityylejä. Gigi Buffon puolestaan oli osana joukkuetovereistaan koostunutta rinkiä. Siitä ringistä välittyi kotikatsomoon sellainen voitontahdon ja keskittymisen taso, jonka olen oppinut urheilua seuratessani yhdistämään voittajajoukkueeseen (tyyliin Timo Jutila kauan kauan sitten erätauolla pelissä Venäjää vastaan asenteella me käännetään tämä, ja niin tapahtui).
               Pirlon temppu ja Buffonin torjunta ja lopputulos oli tämä:

 Italiassa Hartin iPadia kommentoitiin (la Repubblicassa) seuraavasti ”ehkä liika tulevaisuus on pahasta”. Ehkä. Ehkä teknologian sijaan kannattaa hakea voimaa joukkuehengestä, ehkä pelityylien analysoimisen sijaan kannattaa katsoa rangaistuspilkulle astelevaa pelaajaa silmiin – siinä hetkessä. Ehkä monia meidän arkipäiväisistä asioista – urheilu mukaanlukien – ei voida ratkaista tietokoneilla, vaan oman mielen sisällä.

Hidas sunnuntai(lounas)

Söimme sunnuntailounasta maalaisravintolassa (italialaisittain agriturismo). Kuvissa ravintola ja tiluksia – ja taivaallinen emännän tekemä mansikkakakku, joka kruunasi pääasiassa tilan omista antimista koostuneen lounaan. Slow foodia parhaimmillaan – kaikki oli tuoretta ja maukasta ja mehukasta ja hyvää.

Palaamme kyseiseen paikkaan varmasti – päärakennusta ympäröi useampi hehtaari peltoja ja metsää, joita saa tutkia, ja joissa saa kierrellä – kun nousee ylemmäs kukkulalle voi kuulemma nähdä Napolinlahdelle asti. Näin kesähelteilla ajatus ei oikein napannut, mutta syksymmällä tai keväällä varmasti!

Oli ihanaa vaihtaa asfaltti hetkeksi tahan:

 

Kirjoitin muistikirjaani lokakuussa, että

”Sokrates, joka sanoo, että kaikilla on velvollisuus ajatella ja olla kykeneväisiä perustelemaan mielipiteitään. Niin, meidän ei saisi olla lampaita, meidän pitää olla ajattelevia ihmisiä.”

Kolmipäiväisen viikonlopun alku

Istuskella terassilla (varjoisalla!) lukemassa lehtiä ilman, että tarvitsee noudattaa minkäänlaista aikataulua.

Pieniä iloja

Viikonloppuna täällä alkoi puhaltaa tuuli Afrikasta, mikä tarkoittaa sitä, että on kuuma. On niin kuuma, että ajatukset ovat tahmeita ja on vaikea saada mitään aikaan. Ei pysty keskittymään.
                Olen kuumuudelle kuitenkin kiitollinen – se on irrottanut minut teknologiasta, ei huvita katsoa televisiota, sillä huoneesta tulee entistä kuumempi, eikä tietokoneellakaan tule oltua minimiä kauempaa, sekin nimittäin kuumenee ja alkaa poltella sormia.
                Kuumuus on pakottanut lepaamaan, olemaan vain. Heiluttelemaan viuhkaa ja katsomaan, missä kulmassa valo osuu appelsiinipuuhun, seuraamaan perhosten lentoa ja kuuntelemaan lintuja. Kun on kuuma, arvostaa pieniä asioita: kylmää lasillista vettä, kivilattiaa paljaiden varpaiden alla, ja sitä hetkeä kun puiden latvat alkavat heilua, ja tietää, että pian tuulen henkäys osuu itseen, ja sitten se osuu.
                Ihania ovat myös ne iltahetket, kun aurinko painuu alemmas, ja värittää kukkulat milloin oranssiksi, milloin vaaleanpunaisiksi, lopulta sinisiksi. Varjot pitenevät, värit syvenevät ja omaan käsivarteen voi koskettaa ilman, että käsi tarttuu ihoon kiinni. Illan hämärässä kesäinen luonto näyttää salaperäiseltä.

                                                Kukkulat ja silmilla nahtava kuumuus

                                             Illan helpotus

Follow-up

Kirjoitin huhtikuussa siitä, että Ikeasiirtää osan tuotannostaan Aasiasta Italiaan. Uudesta tehtaasta, joka sijaitsee Pohjois-Italiassa, pienessä 1100 ihmisen kylässä, oli juttu viikonlopun D-lehdessä (lähinnä naisille suunnattu la Repubblican lauantailiite).

Otsikko Il sogno nel cassetto tarkoittaa ”unelma laatikossa” (sanonta, jota käytetään usein unelmista puhuttaessa), ja se valittiin luultavasti siksi, etta uuden tehtaan työntekijät alkavat tehdä kaikista mahdollisista huonekaluista juuri laatikostoja ja Ikean tulo kaupunkiin on heille unelman toteutuminen, silla aluetta on usean vuoden ajan vaivannut tekstiiliteollisuuden alasajo ja sitä seurannut työttömyys, ja monet perheet ovat joutuneet porskuttamaan eteenpäin hyvin pienillä tuloilla. Tällä hetkellä 68 ihmistä on saanut työpaikan, mutta kun tuotanto pääsee todella vauhtiin, luvun arvioidaan nousevan jopa 600. Tyollisyyden lisaantymisesta aiheutuva positiivinen vareily on alkanut ulottua jo kylan muuhun elamaan. Esimerkiksi kylän kahviossa tarjoillaan jo päivittäin 5-6 lounasannosta enemmän kuin ennen!

Sopimattomat palaset

                                                                    Kuva

Nokian uutiset ovat vetäneet mietteliääksi. Ei niinkään se, mitä tapahtui ja miksi, vaan se mitä pitäisi tapahtua, että suunta muuttuisi. Pähkinänkuoressa: meidän pitäisi ostaa enemmän kännyköitä. Uusia kännyköitä pitäisi suunnitella, ja niistä pitäisi tehdä niin houkuttelevia, että me haluttaisiin vaihtaa kännykkämme niihin. Tai meidän kännyköiden pitäisi mennä rikki niin että meidän pitäisi ostaa uudet, ja ehkä harkittaisiin Nokiaa. Molemmissa tapauksissa vanhat kännykkämme joutuisivat – minne? Parhaassa tapauksessa kaappien pohjalle, lasten leluksi, pahimmassa skenaariossa jätekasan jatkoksi. Voisimme tietenkin ostaa kakkoskännykän ja kolmoskännykän, mutta miten monta kännykkää me oikeasti tarvitsemme?

            Meidän ostohalukkuutemme ja -valmiutemme on yksi osa palapeliä, joka tunnetaan paremmin nimellä ”globaali talous” (tai kapitalismi tai mikä nyt vain). Toinen osanen on se, miten moneen uuteen kännykkään (vuodessa) maapallolta liikenee materiaalia, ja mitä vanhentuneilla/rikkimenneillä puhelimilla tehdään. Tuntuu kuin nämä kaksi palasta kuuluisivat eri palapeliin, niitä on vaikea sovittaa yhteen.  

              Jos minä voisin päättää vapaasti, tähän maailmaan ei suunniteltaisi enää yhtään uutta kännykkämallia – nykyisillä puhelimilla voidaan tehdä jo ihan tarpeesti ja ne toimivat loistavasti (ainakin tavallisen tallaajan arkipuuhissa, ja tavallisia tallaajia maailman väestöstä lienee iso osa) ja kännyköiden suunnitteluun, valmistamiseen jne.jne. käytettävä aivokapasiteetti  ja tietoteknologinen (vai sanotaanko ”tietotekninen”?) taito suunnattaisiin seuraavan kysymyksen ratkaisemiseen:

Mitä me voitaisiin tehdä tälle ilmastonmuutokselle?

Mitä tarvitsen, mitä haluan

Jossain yhteydessä, jokin aika sitten olin kuullut tai lukenut jostakin, että Ahneus on liioiteltuja tarpeita, ja olin kirjoittanut sen paperinpalaselle, joka tuli kirjan välistä esiin eilen.

Uunihanska

Meidän uunihanska on käytännöllinen, siisti ja ehjä ja siinä on punaisella pohjalla nallen kuva, ja nallella joulupukin vaatteet ja muutenkin jouluista. On kynttilöitä, kuusia ja sen sellaista.
                Onkohan oikein käyttää sitä kesäkuumalla, mietin eilen kun kaadoin juuri kiehunutta vettä teemukiin. Siita alkoi myllerrys.
                 Miksi sitä toisaalta pitäisi käyttää vain yhtenä tiettynä aikana vuodesta, jos se on muuten toimiva ja käytännöllinen esine, miksi se pitäisi pakata tammikuussa pois joulukoristeiden kanssa tai jättää laatikon pohjalle seuraavaa marraskuun loppua odottamaan? Miksi arkipäivän käyttöesineestä on ylipäätään tehty tuollainen tiettyyn vuodenaikaan sidottu versio? Mikä osa siitä tekee joulusta jouluisemman? Olemmeko outoja, pihejä tai huonoja kuluttajia, jos emme osta toista samantapaista hanskaa, jota voisi käyttää vuoden muina kuukausina tai omista niitä ennestään useampaa? Pitäisikö meidän hävetä? Mutta entä jos emme vain tarvitse niitä kovin montaa – miten monta uunihanskaa kahden ihmisen talous tarvitsee? Kokkaammeko me liian vähän, jos pärjäämme yhdellä kunnollisella? Olemmeko epätrendikkäitä, kun käytämme ajankohtaan ja sisustukseen sopimatonta esinettä? Toisaalta miksi meidän pitäisi olla trendikkäitä sellaisen esineen suhteen, jota eivät oikeastaan muut käytä/näe kuin me?
               Miksi kysyn itseltäni näitä kysymyksiä? Mistä ne oikein tulevat?

Ostoskassien sisältö

Haul-videot (youtubessa julkaistut videot, joissa teini-ikäiset tytöt ja nuoret naiset esittelevät ostoksiaan). Törmäsin niihin monen mutkan kautta ja lumouduin täysin.

                                                        Kuva

Haul-maailmassa kaikki on suloista ja söpöä ja ihanaa. Siellä ei aina välttämättä tykätä ostetusta tuotteesta (joskus jopa harkitaan palauttamista), mutta oli pakko ostaa, kun tarjous oli hyvä – vain 4 euroa/dollaria/puntaa, sai kolmannen ilmaiseksi tai jopa 75% alennuksella.
        Katsoja-seuraajia, tai faneja, kehotetaan menemään kauppaan sillä tuote oli loppumassa, tarjouksella rajoitettu aika tai tuote itse limited edition. Hintatiedot videon kuvauksessa. 18euroa/puntaa/dollaria plus 4,99 euroa/puntaa/dollaria plus 12 euroa/puntaa/dollaria jne. jne. jne.
        Miten paljon ilmaista mainosta yhtiöille ja kauppaketjuille – sikäli mikäli haul-tyttöjen takana ei ole markkinavoimien ohjaileva käsi. Joidenkin taustalla varmasti, mutta ei kaikkien, ja juuri se ”ei kaikkien”-ryhma huolestuttaa eniten.
         Millaista kulttuuria haul-tytöt ja heidän faninsa ovat luomassa? Millaisia asioita heidän videoissaan pidetään normaaleina – millaisia asioita ne normalisoivat? Miten omasta vaatekaapista ja meikkilaukun sisällöstä on yhtäkkiä tullut julkisia – fanittamisen kohteita?
         Millaisia paineita videoiden katsomisesta syntyy herkässä kasvuiässä olevalle? Ehkä jonkinlaisia. ”Ostin sen kokona 6 (UK), se oli hiukan iso edestä kun sovitin, mutta ehkä joku ei kokoa 6 oleva oli sovittanut sitä ennen mua ja venyttänyt sitä”, ja saman tytön suusta: ”tämä laukku näyttää tosi suurelta mun vierellä, mutta ei se ole!”.

Totuus

Ollaan katsottu dokumentteja. Joissain niistä ovat puhuneet fundamentalistikristityt, toisissa tieteen ihmiset, joissain molemmat. Evoluutio - luomiskertomus, sen sellaista.
            Miksi valita jyrkkä kanta (ja sulkea mahdollisuuksia pois)? Miksi on pakko olla oikeassa? Miksi selittää kaikki Raamatulla, miksi sieltä pitäisi löytyä perustelu ja jae aivan kaikkeen? Maailmasta tulee silloin kapea. Toisaalta miksi kieltää korkeamman voiman olemassaolo – tai miksi kieltäytyä uskomasta siihen, ennen kuin sen voi konkreettisesti todistaa? Miksi luontoa, maailmaa ja maailmankaikkeutta pitäisi ymmärtää sataprosenttisen täydellisesti ja kaikelle pitäisi löytää jokin looginen selitys? Maailmasta tulee silloin yllätyksetön.
            Miksi pitäisi ylipäätään löytää vastauksia? Joskus on paljon hedelmällisempää vain esittää kysymyksiä ja antaa niiden jäädä soimaan ilmaan. Lakata analysoimasta ja katsella ympärille, ihmetellä -pilviä tai vaikka auringonlaskua - ja todeta hiljaa, että maailmankaikkeus, tiede ja Jumala ovat kaikki paljon suurempia ja salaperäisempiä kuin me voimme kuvitellakaan.
             Ja se on ookoo.

Casa e puteca

Casa = koti, puteca napolin murteella, bottega italiaksi, työpaja suomeksi. Koti ja työpaja, molemmat samassa korttelissa, saman kadun varrella, ehkä samassa rakennuksessa. Portaat alas ja töihin, portaat ylös ja lounaalle, pitkin päivän työpajan ovesta tulee sisään ystäviä, tuttuja, tuttujen tuttuja ja ystävien ystäviä, sukulaisia. Aina voi pitää tauon ja juoda pienen kupin kahvia yhdessä. Siinä perinteinen tapa tehdä töitä tässä maailmankolkassa.
             Ja jotain siitä on yhä jäljellä ja voimissaan. Esimerkiksi nyt kun koulut ovat loppuneet kauppojen tiskien taakse on ilmestynyt nuorta väkeä. Lapsia, jotka pitävät seuraa vanhemmille, isovanhemmille, puuhastelevat omiaan takahuoneessa, auttavat asiakkaita kantamaan ostoksia autoon tai vain seuraavat vierestä, miten työtä tehdään, miten puhutaan, miten asiakkaita käsitellään.
              Viime viikolla sita vastoin näin ruokakaupan nurkassa kassojen lähellä kannettavan tietokoneen, josta oli skypeyhteys kauppiaan kotiin. Kauppias itse ja miehensä ja veljensä kävivät välillä lepertelemässä webkamerassa näkyvälle kaksivuotiaalle. Silloin mietin, että miksi tosiaan pitäisi eristäytyä kahdeksaksi tunniksi erilleen perheestä ja ystävistä, sulkeutua työpanssarin sisään, omaan työrooliinsa ja tulla sieltä ulos vasta kun kaikki velvollisuudet on hoidettu. Miksi ei raja-aitaa työn ja vapaa-ajan välillä voisi madaltaa siellä missä ja aina kun mahdollista – vaikkapa näin?
              Casa e puteca – ajattelussa on jotain tuttua itsellenikin, maaseudulla kasvaneelle. Muistan  seuranneeni työntekoa läheltä ja tehneeni itsekin töitä yhdessä vanhempien, siskojen, isovanhempien, serkkujen kanssa. Kahvitaukoja pellon laidalla, kilvoittelua heinäpellolla, jutustelua marjoja poimiessa, kökkäkahvittelua. Semmoista.

Ne viimeiset 20 minuuttia

Valvoin tänään (niin kuin kaikkina muinakin päivinä tällä viikolla) kielitutkintojen kokeita. Sitä pidetään yleisesti työyhteisössäni puuhista tylsimpänä. Periaatteessa nämä hiljaiset tunnit, jolloin oppilaat pureskelevat lyijykynän päitä, kurtistavat kulmiaan, hierovat ohimoitaan ja pyörittelevät hermostuneena rukousnauhojaan, hiuksiaan ja pyyhekumejaan voisivat olla täydellisiä rauhoittumisen hetkiä. Käytännössä valvojan pitää olla alert, ja varmistaa, että kokeen eri vaiheet etenevät tiukkojen sääntöjen mukaan, ja että kaikki paperiasiat tulee hoidettua kunnolla. Ja sitten tietenkin – on varmistettava, että oppilaat eivät ”tee yhteistyötä”. Ja sitä yritetään usein!

            En siis tänäänkään voinut vajota ajatuksiini ja keskittyä hiljaiseen olemiseen, mutta sain seurata, miten oppilaat tekivät niin. Monet, puolet ryhmästä, lopettivat ajoissa, mutta heidän oli odotettava huoneessa käytettävissä olevan ajan loppumiseen asti (1h10min), sillä kuullunymmärtämiskoe alkoi heti kirjallisen osan loputtua. Niinpä he joutuivat tuijottelemaan käsiään, kyniään, koepaperiaan, eteensä (yksi onnekas poika istui aivan ikkunan vieressä, siitä näki kadulle ja vastapäisen kahvilan) – ja olemaan hiljaa. Hiljaa oleminen on haastavaa tässä ajassa ja maailmassa, ja se on erittäin haastavaa tässä maassa ja tässä osassa maata, jossa puhuminen on kultaa ja vaikeneminen epäilyttävää.

            Myhäilin mielessäni, että nämä viimeiset 20 minuuttia taitavat vain tehdä näille nuorille hyvää.

Liikevoitto.Nyt.

Katselin televisiota aamupalalla. Eräässä ohjelmassa oli erään nimettömäksi jääneen yrityksen johtokuntaan kuuluva mies (tai peräti omistaja, en ole varma), joka on luvannut maksaa matalapalkkaisimpien työntekijöidensä IMU-veron, josta täällä on kiistelty viimeiset kuukaudet. Tämä tulee maksamaan hänelle 60 000-70 000 euroa, eikä hän kuulemma odota saavansa rahaa takaisin ”muuten kuin hymyinä”. Hänen vieressään istuva sosiologi kutsui elettä ”onnelliseksi saarekkeeksi” maailmassa, jossa katsotaan vain ja ainoastaan liikevoittoa nyt, ei tulevaisuuteen eikä ihmisiin, työntekijöihin.

Täyte

Tämä päivä on tuntunut täytepäivältä, päivältä, jota ei ole tarkoitettu itsessään arvokkaaksi ja merkitykselliseksi, vaan lähinnä viemään minua kohti jotain tärkeämpää – jonkinlaista tähtihetkeä, kohokohtaa, joka saa todella innostumaan.
                Miten surullinen ajatus, mietin kun pyörittelin illalla sohvatyynyä pimeässä huoneessa.
                Antaakseni tälle päivälle ja sen hetkille niille kuuluvan arvon, erottaakseni ne arkisesta harmaudesta, tässä muutamia mieleenjääneitä yksityiskohtia – että ne saisivat oman elämänsä ja tilaa edes täällä blogissa:
                -söin aamulla kermalla täytetyn cornetton, jonka ostin eilen illalla suoraan uunipelliltä, ja joka leikattiin halki ja täytettiin silmieni edessä
                -lähetin vanhemmilleni hääpäiväonnittelut (29 vuotta)
                - katsoin aamutuntini jälkeen hetken ikkunasta sadetta, kaikki oli huuruista ja harmaata ja salamoi ja jyrisi ja vesipisarat hyppelivat parvekkeen kaiteella
                -jostain syystä minuun iski pakottava tarve kuunnella netistä Myrskyluodon Maija
                -nukahdin pieneksi hetkeksi lounaan jälkeen, ennen töihin lähtöä
                -astuin lätäkköön ja housujeni lahkeet kastuivat täysin
                -näin Vesuviuksen tavallista lähempää
                -sain pomolta kehuja täsmällisyydestäni, rauhallisuudestani, ja tyylistäni vastailla ihmisten kysymyksiin
                -hedelmäkauppias pakotti maistamaan kirsikkaa, se oli hyvää
                -mies keitti minulle kupin minttuteetä, kun tulin töistä kotiin
                -kukkulat olivat illalla matalien, harmaiden pilvien peittämiä

Pinnalla

Mies käski minut keskipäivän aikoihin television eteen. Siellä pohdittiin, pitäisikö talouskriisin voittamiseksi palata maan pariin. Keskustelijoiden joukossa oli mm. nuoria maanviljelijöitä. Voisiko maanviljely tarjota useammalla nuorelle töitä ja tulevaisuutta? – suuri kysymys maassa, jossa nuorisotyöttömyys on erittäin korkeaa. Yksi vieraista tuli sisään sloganilla ”Menestykseni salaisuus? Maanviljely!”. Maanviljely ei ole samanlaista kuin 50 vuotta sitten, hän alleviivasi, nykyään puhutaan maatalousyrittäjistä. Tyttöystävistäkään ei tuolla tittelillä ole pulaa, kuulemma. ”Maanviljely tuottaa ruokaa, turismia ja kestävää kehitystä”, ja näinhän se parhaimmillaan on.

           Nuoren maanviljelijän – tai maatalousyrittäjän – kuvaamaa maanviljelyä verrattiin teollisempaan maanviljelyyn (itsestäänselvin tuloksin). Eräs milanolainen nainen sanoi, että ainoa este sille, että työllistäisimme ja tukisimme paikallisia tuottajia ja pientiloja, ja söisimme terveellisempää ruokaa on laiskuus. Hän itse ostaa vihannekset ja kumppanit isoissa erissä, ja ne toimitetaan hänelle kotiin, ja hän antoi ymmärtää, että jos tuo onnistuu Milanon kaltaisessa suurkaupungissa, sen pitäisi onnistua melkein missä vain.    
               Kaikenlaista muutakin mielenkiintoista ohjelmassa sanottiin ja puhuttiin, mutten ehtinyt seurata, sillä minun piti valmistautua töihin lähtöön. Töiden takia meni sivu suun myös naapurikaupungissa iltapäivällä järjestetty tapahtuma – Slow Food markkinat. Blogiteemani olivat siis tapetilla ja näkyvillä useammassa paikassa.

            

Testiä

Tein kokeeksi kyselyn – en kovin loppuun asti ajateltua ja harkittua :-D - lähinnä jonkinlaisena testinä blogitaitojeni karttumisesta. Kysymys liittyy tällä hetkellä lukemaani kirjaan, josta täällä mainitsin viime viikolla.

Appelsiinit

Hitauden toteuttaminen ja sen valitseminen nopeuden sijaan  näkyy pienissä asioissa – niin kuin vaikka appelsiineissa. Ostin tänään niitä kaksi. Otin ne esiin, kun olin syönyt, halkaisin ne ja puristin niistä mehut. Juoksutin mehun vielä siivilän läpi (en pidä hedelmälihasta!) ja – tadaa! – minulla oli tuorettakin tuoreempaa tuoremehua. Maistui hyvältä!

            Mehutölkin ostaminen olisi säästänyt hiukan aikaa, mutta toisaalta nopeus olisi syönyt vitamiineja ja hitaus toi mukanaan tiettyä rituaalinomaisuutta, josta pidän, ja jossa on jotain rentouttavaa.

 

Mini

Katsoin dokumentin pienen pienistä taloista. Mielenkiintoisia arkkitehtehtuurillisia ratkaisuja ja kodikkaita nurkkauksia!

                 Pienesti asumisen takana oli erilaisia syitä – suurkaupunkien väestöntiheys ja asuntokoot, tonttien kalliit hinnat, vaikea (henkilökohtainen) taloudellinen tilanne, halu vähentää asumiskustannuksia ja pienentää lainoja, ja elää vaatimattomammin ja tietoisemmin, siten että kaikilla tavaroilla on oma paikka, ja tavaroita on omiin tarpeisiin, ei liikaa eikä liian vähän.

                Olisi ollut mielenkiintoista nähdä ”normaalia” pienemmissä tiloissa asuvia perheitä, dokumentissa kaikki taisivat olla yksineläjiä tai lapsettomia pariskuntia. Joka tapauksessa dokumentti esitteli luovia ratkaisuja, vastavirtaan uimista ja erilaisia tapoja määritellä uudelleen elämiseen tarvittava tila.


Kuva 

6-2

En nähnyt jääkiekon Suomi-Venäjä välieräottelua lauantaina loppuun asti. Minun piti lähteä töihin 6-1 tilanteessa. Kyllä, tiesin, ettei peliä varmaankaan oltu saatu käännettyä, mutta olin silti utelias tietämään lopputuloksen.

                Ja sitten tapahtui jotain outoa.
                En tiedä miksi, mutta päätin tarkastaa tuloksen Iltalehden sivuilta. Etusivun otsikot antoivat heti vahvistuksen sille, että takkiin oli tullut ja pahasti.
                Mutta se lopputulos? Pääuutisen alla oli monta linkkiä, jotka veivät eri henkilöiden haastatteluihin ja kommentteihin. ”Oltais hävitty Malkinillekin 3-2”, Malkinilta tyly kommentti Suomesta, Leijonat ylistivät Malkinia: ”Pelimies”, Tami Canal +:lle: Rämö maaliin!, Leijonapakki: Olivat saatanan kovia maalipaikoissa, Venäjä ja Suomi tiukassa välierässä – katso kuvat!, Näin leijonapelurit kommentoivat tuomarilinjaa.
                Oli jopa pistetty pystyyn kysely siitä, onko Malkin maailman paras jääkiekkoiija, mutta mikä se lopputulos oli? Aloin vääntelehtiä tuolissa, alkoi ahdistaa. Mihin minun pitää mennä, mistä onnistun kaivamaan tiedon? Silmät juoksivat pitkin otsikoita, ja lopulta – ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen: ”Kun häviää 6-2, ei viitsisi valittaa tuomareista, mutta olivat he aika huonoja”.
                Huh!
                Esimerkki nopean ja sirpaleisen tiedon aikakaudestamme. Siinä missä ennen pelin jälkeisistä kommenteista kerättiin kenties pidempi ja harkitumpi juttu, tuntuu että niitä lähetetään nykyään bittiavaruuteen sitä mukaa, kun ihmiset niitä lausuvat. Ja niinpä muodostaakseen kuvan yhdestä tapahtumasta, pitää lukea 20 pikkujuttua, ja sittenkin jossain vaiheessa väistämättä menee sekaisin – olenko jo lukenut tämän, ja hei, tämä juttu vie kolmeen uuteen juttuun!
                Aaaaa!

(Tai ehka mun ei pitaisi etsia tietoa Iltalehden sivuilta?)

Merkit

Ostin torstaina kouluvuoden loppumisen kunniaksi Martin Lindstromin teoksen Brandwashed, jonka teemana on mainonta ja sen hyväkseen käyttämät keinot ja temput.

Mielenkiintoinen aihe, sillä jokainen meistä on luonnollisesti kysyttäessä immuuni mainonnalle, emme varsinaisesti anna sen vaikuttaa itseemme, emme kiinnitä siihen huomiota, emmekä me käytä merkkituotteita, paitsi että ostamme jostain syystä aina samaa hammastahnaa ja talouspaperia ja sitä tiettyä jugurttia ja meillä on meidän oma ripsiväri/partavaahto/hoitoaine/mikä nyt vain, ja niin, johonkin tuo päätös aina perustetaan. Kirja on jo nyt (vasta ensimmäiset kaksi lukua luettuna) saanut mieleni kuhisemaan kaikenlaisia kysymyksiä. Saatan hyvinkin palata joihinkin niistä täällä.

Oppitunti oppilaalta

Oppilas, tyttö 7v: ”Mun pitäisi olla surullinen, mutta mä olen onnellinen.”

Minä: ”Miksi olet surullinen?”

7v: ”No kun isä sanoi, että mun pitää mennä täältä lääkäriin.”

Minä: ”No miksi olet onnellinen?”

7v: ”No, mut valtas mulle tyypillinen hyvä tuuli.”

Turhaa

Joskus tuntuu, että ympärillä on liikaa puhetta, usein aivan turhaakin puhetta. Olen alkanut tietoisemmin etsiä ja vaalia hiljaisuutta. Joskus pujahdan hetkeksi sisään johonkin kirkkoon, niihin harvemmin kuuluu edes liikenteen äänet. Tai sammutan huoneesta valot ja katselen ikkunasta ulos.

Tältä näytti viime torstaina – pääskyset olivat liian nopeita kameralle, niitä oli kymmeniä.

Varas

Opetan miehelleni suomea, ja luetutan hänellä kaikenlaisia tekstejä. Uutisia, aikakauslehtien juttuja, sarjakuvia, otteita kirjoista, kaikenlaista. Toissapäivänä nappasin eteemme John Naishin kirjan Riittää jo ja avasin siitä riittävää informaatiota käsittelevän luvun.

Mies sitten tavaili siitä, että useimmat ihmiset ovat 75 vuoteen ehdittyään käyttäneet elämästään noin 12,5 vuotta television katsomiseen. Plus vuoden mainokset.

                En tiedä mihin laskelmiin ja tutkimuksiin tuo numero perustuu, mutta näppituntumaltakin sen voisi uskoa todeksi. Ainakin jotain sinne päin, ja vaikka tuosta ottaisi muutaman vuoden pois, ei pointti muuttune.

                Meille molemmille tuli mieleen tämä vanha tietoisku, jonka katsoimme YLE Elävässä Arkistossa jokin aika sitten – jälleen osana suomen opiskeluamme!

Relaxing ja Ninna nanna

Siinä tänään ostamieni yrttiteiden nimet. Ninna nanna tarkoittaa tuutulaulua, ja sen ja kumppaninsa, niin kuin nimistä voi päätellä, olisi tarkoitus auttaa ylikierroksilla käyvää mieltä rauhoittumaan.

            Ostin vähän kumpaakin, kun en osannut päättää.  Molemmat ovat kamomillapohjaisia, ja molempia saa kuulemma juoda niin paljon kuin huvittaa, mihin aikaan päivästä.

            Yhden kupposen jo keitin, tuota relaxingiä. Sellainen ilta kun nyt on, poikkeuksellisesti. Normaalisti tähän aikaan lopettelisin töissä.

Konkreettista ja abstraktia

”Luen” tänne blogiin hiukan Antti Hyryn Uunia, joka on itselläni työn alla, sivulta 31:

Ladon kolmatta letkaa. No, vaikka turhalta tuntuu, teen nyt ainakin tämän valmiiksi. Minulla ei ole mihinkään kiire. Aina on mielessä joku, kunhan ja kunhan niin sitten, paitsi silloin kun nukkuu, on nukahtamaisillaan. Taitaa siksi nukahtaminen tuntua mukavalta. Mutta kun näin, puoliksi nukuksissaan latoo vanhoja pölyisiä tiiliä, sitten näin vähän herää ja nytkäyttää tiilet kärryille ja sitten työntää toisten viereen, järjestykseen. Tässä tiilessä on nokea, sen voi muurata näkymättömiin, muurin sisälle, ikuisiksi ajoiksi, melkein. Silloinkin, kun piti aamulla taas lähteä kouluun tunnin päästä, otin listan sanoja käteen ja kun vielä oli aikaa, kävelin syksyn auringonpaisteessa jokitörmää ja tankkasin ruotsin sanoja, ei näitä opi, ei taida tulla mitään, tuntui, mutta kuitenkin tankkasin. Nyt tankkaan näitä vanhoja tiiliä, entisten ihmisten tekemiä, tuosta vain kumarrun ja otan tuon kouraan, kaunissivuisen ja vähän kaarevan.

Tämän kohdan luin useampaan kertaan (ja siksi sen tännekin kirjoitin), siinä oli useampi vaikuttava juttu. Siinä oli kiirettömän työn tekemisen tunnelma, siinä oli valmiiksi tekemisen ajatus (ja työn tuloksen näkeminen), tekeminen samalla kun ajattelee ja ajatusten liikuskeleminen vapaasti nykyisessä ja menneessä ja menneissä ihmisissä ja tulevissa ihmisissä.

                Kuvauksen työ on oikeastaan täysi vastakohta sille työlle, jota itse teen. Kuvauksen työ on konkreettista, omani melko abstraktia. Pääsen harvoin näkemään työni tuloksia - oppiminen ja ihmiset eivät tule ”valmiiksi” - eikä sitä koskaan tiedä, mikä asia lopulta vaikuttaa oppimiseen. Silloinkin kun oppilas oppii ja sen huomaa, se voi lopulta olla enemmän hänen omaa intoaan ja motivaatiotaan, kuin mitään, mitä minä olen sanonut tai tehnyt.  Työni eroaa uuninrakentajan työstä myös siinä, etten oikein voi antaa ajatusteni harhailla, vaan huomion on oltava koko ajan siinä, mitä luokkahuoneessa tapahtuu, ja mitä oppilaat sanovat, tekevät, mitä seuraavaksi pitää tehdä ja paljonko aikaa on jäljellä. Se on toisinaan raskasta, se omien ajatusten pitäminen kurissa, niiden puskeminen taka-alalle.

                Ehkä Hyryn sanat pysäyttivät minut, koska kaipaan jotain konkreettista tekemistä.

Ilta-aurinko

 

                                         Ilta-aurinko

Sijainti

Vaihdoin blogin nimen nyt sellaiseksi, että se heijastelee sijaintiani. Vaikka en suoranaisesti tulekaan kirjoittamaan elämästä Italiassa, ympäristö vaikuttaa kuitenkin kaikkeen – huomioihin, kokemuksiin, mahdollisuuksiin ja rajoituksiin – ja siksi siitä on hyvä olla tietoinen.

            Italia sopii melko hyvin ”hidastelun” näyttämöksi.  Täällä saivat alkunsa niin Slow Food kuin Cittaslow- liikkeet, joskin elämästä nauttimisen ja tietynlaisen joutilaisuuden ylistämisen juuret ulottuvat kauas kauas historiaan. Tämä on maa, jossa arvostetaan juuria, paikallisuutta, lähellä tuotettua ruokaa ja palveluita, käsityöläisyyttä, ja eletään elämää pienissä yhteisöissä ja kortteleissa, ja jossa esimerkiksi (pienet) kaupat sulkevat ovensa lounasajaksi keskellä iltapäivää avatakseen pari tuntia myöhemmin.

                 ”[...]täällä keskityn asioihin enemmän. Lounas on Lounas, koti on Koti, perhe on Perhe. Viikonloppu on Viikonloppu, sunnuntai on Sunnuntai. Asioilla on merkitys.”, olin itse laittanut merkille melkein kolme vuotta sitten, kun olin juuri muuttanut tänne. Samanlaisia oli miettinyt amerikkalainen ystäväni, jonka kanssa aiheesta kerran keskustelimme. Italia oli hänen mukaansa kirjaimellisesti rauhoittanut hänen rytminsä.

            Mutta, mutta. Italia ei ole täydellinen maa, ja juuri se (toisinaan räikeäkin) epätäydellisyys tekee elämästä täällä stressaavan. On työttömyyttä, joka tuo mukanaan taloudellista epävarmuutta ja huonoja työehtoja, hierarkisuutta ja kovaa kilpailua, joka pakottaa töissä olevat suuriin uhrauksiin, erityisesti ajallisiin. Lapset menevät kouluun kuutena päivänä viikossa ja saavat kotiin vietäviksi paljon läksyjä ja taitaa niitä riittää kesälomallekin. Yhä useampi pieni kauppa joutuu kilpailemaan suurten kauppakeskusten kanssa, ja yhä useampi kauppakeskus venyttää aukioloaikoja niin että yhä harvempi täällä enää pitää lounastaukoja vanhaan tyyliin.

            Onko tässä kaikessa kyse koko läntistä maailmaa kiusaavasta talouskriisistä vai Italialle itselleen tyypillisistä ongelmista?  Onko Italia vain ”eurooppalaistumassa” ja kaupallistumassa, jonkinlaisessa murroskaudessa? Onko se menettämässä jotain arvokasta vai onko se jokin jo menetetty? 

            Puitteet ”hidastelulle” ovat tààllà joka tapauksessa kauniit. Kuvat Ischialta neljän vuoden takaa.