”Luen” tänne blogiin hiukan Antti Hyryn Uunia, joka on itselläni työn alla, sivulta 31:
Ladon kolmatta letkaa. No, vaikka turhalta tuntuu, teen nyt ainakin tämän valmiiksi. Minulla ei ole mihinkään kiire. Aina on mielessä joku, kunhan ja kunhan niin sitten, paitsi silloin kun nukkuu, on nukahtamaisillaan. Taitaa siksi nukahtaminen tuntua mukavalta. Mutta kun näin, puoliksi nukuksissaan latoo vanhoja pölyisiä tiiliä, sitten näin vähän herää ja nytkäyttää tiilet kärryille ja sitten työntää toisten viereen, järjestykseen. Tässä tiilessä on nokea, sen voi muurata näkymättömiin, muurin sisälle, ikuisiksi ajoiksi, melkein. Silloinkin, kun piti aamulla taas lähteä kouluun tunnin päästä, otin listan sanoja käteen ja kun vielä oli aikaa, kävelin syksyn auringonpaisteessa jokitörmää ja tankkasin ruotsin sanoja, ei näitä opi, ei taida tulla mitään, tuntui, mutta kuitenkin tankkasin. Nyt tankkaan näitä vanhoja tiiliä, entisten ihmisten tekemiä, tuosta vain kumarrun ja otan tuon kouraan, kaunissivuisen ja vähän kaarevan.
Tämän kohdan luin useampaan kertaan (ja siksi sen tännekin kirjoitin), siinä oli useampi vaikuttava juttu. Siinä oli kiirettömän työn tekemisen tunnelma, siinä oli valmiiksi tekemisen ajatus (ja työn tuloksen näkeminen), tekeminen samalla kun ajattelee ja ajatusten liikuskeleminen vapaasti nykyisessä ja menneessä ja menneissä ihmisissä ja tulevissa ihmisissä.
Kuvauksen työ on oikeastaan täysi vastakohta sille työlle, jota itse teen. Kuvauksen työ on konkreettista, omani melko abstraktia. Pääsen harvoin näkemään työni tuloksia - oppiminen ja ihmiset eivät tule ”valmiiksi” - eikä sitä koskaan tiedä, mikä asia lopulta vaikuttaa oppimiseen. Silloinkin kun oppilas oppii ja sen huomaa, se voi lopulta olla enemmän hänen omaa intoaan ja motivaatiotaan, kuin mitään, mitä minä olen sanonut tai tehnyt. Työni eroaa uuninrakentajan työstä myös siinä, etten oikein voi antaa ajatusteni harhailla, vaan huomion on oltava koko ajan siinä, mitä luokkahuoneessa tapahtuu, ja mitä oppilaat sanovat, tekevät, mitä seuraavaksi pitää tehdä ja paljonko aikaa on jäljellä. Se on toisinaan raskasta, se omien ajatusten pitäminen kurissa, niiden puskeminen taka-alalle.
Ehkä Hyryn sanat pysäyttivät minut, koska kaipaan jotain konkreettista tekemistä.
