Keskittyminen ja keskittyminen

Eilisessa EM-pelissa, hetkinä ennen rangaistuspotkuja Englannin maalivahti kertasi iPadillään italialaispelaajien rankkarityylejä. Gigi Buffon puolestaan oli osana joukkuetovereistaan koostunutta rinkiä. Siitä ringistä välittyi kotikatsomoon sellainen voitontahdon ja keskittymisen taso, jonka olen oppinut urheilua seuratessani yhdistämään voittajajoukkueeseen (tyyliin Timo Jutila kauan kauan sitten erätauolla pelissä Venäjää vastaan asenteella me käännetään tämä, ja niin tapahtui).
               Pirlon temppu ja Buffonin torjunta ja lopputulos oli tämä:

 Italiassa Hartin iPadia kommentoitiin (la Repubblicassa) seuraavasti ”ehkä liika tulevaisuus on pahasta”. Ehkä. Ehkä teknologian sijaan kannattaa hakea voimaa joukkuehengestä, ehkä pelityylien analysoimisen sijaan kannattaa katsoa rangaistuspilkulle astelevaa pelaajaa silmiin – siinä hetkessä. Ehkä monia meidän arkipäiväisistä asioista – urheilu mukaanlukien – ei voida ratkaista tietokoneilla, vaan oman mielen sisällä.

Sopimattomat palaset

                                                                    Kuva

Nokian uutiset ovat vetäneet mietteliääksi. Ei niinkään se, mitä tapahtui ja miksi, vaan se mitä pitäisi tapahtua, että suunta muuttuisi. Pähkinänkuoressa: meidän pitäisi ostaa enemmän kännyköitä. Uusia kännyköitä pitäisi suunnitella, ja niistä pitäisi tehdä niin houkuttelevia, että me haluttaisiin vaihtaa kännykkämme niihin. Tai meidän kännyköiden pitäisi mennä rikki niin että meidän pitäisi ostaa uudet, ja ehkä harkittaisiin Nokiaa. Molemmissa tapauksissa vanhat kännykkämme joutuisivat – minne? Parhaassa tapauksessa kaappien pohjalle, lasten leluksi, pahimmassa skenaariossa jätekasan jatkoksi. Voisimme tietenkin ostaa kakkoskännykän ja kolmoskännykän, mutta miten monta kännykkää me oikeasti tarvitsemme?

            Meidän ostohalukkuutemme ja -valmiutemme on yksi osa palapeliä, joka tunnetaan paremmin nimellä ”globaali talous” (tai kapitalismi tai mikä nyt vain). Toinen osanen on se, miten moneen uuteen kännykkään (vuodessa) maapallolta liikenee materiaalia, ja mitä vanhentuneilla/rikkimenneillä puhelimilla tehdään. Tuntuu kuin nämä kaksi palasta kuuluisivat eri palapeliin, niitä on vaikea sovittaa yhteen.  

              Jos minä voisin päättää vapaasti, tähän maailmaan ei suunniteltaisi enää yhtään uutta kännykkämallia – nykyisillä puhelimilla voidaan tehdä jo ihan tarpeesti ja ne toimivat loistavasti (ainakin tavallisen tallaajan arkipuuhissa, ja tavallisia tallaajia maailman väestöstä lienee iso osa) ja kännyköiden suunnitteluun, valmistamiseen jne.jne. käytettävä aivokapasiteetti  ja tietoteknologinen (vai sanotaanko ”tietotekninen”?) taito suunnattaisiin seuraavan kysymyksen ratkaisemiseen:

Mitä me voitaisiin tehdä tälle ilmastonmuutokselle?

Ostoskassien sisältö

Haul-videot (youtubessa julkaistut videot, joissa teini-ikäiset tytöt ja nuoret naiset esittelevät ostoksiaan). Törmäsin niihin monen mutkan kautta ja lumouduin täysin.

                                                        Kuva

Haul-maailmassa kaikki on suloista ja söpöä ja ihanaa. Siellä ei aina välttämättä tykätä ostetusta tuotteesta (joskus jopa harkitaan palauttamista), mutta oli pakko ostaa, kun tarjous oli hyvä – vain 4 euroa/dollaria/puntaa, sai kolmannen ilmaiseksi tai jopa 75% alennuksella.
        Katsoja-seuraajia, tai faneja, kehotetaan menemään kauppaan sillä tuote oli loppumassa, tarjouksella rajoitettu aika tai tuote itse limited edition. Hintatiedot videon kuvauksessa. 18euroa/puntaa/dollaria plus 4,99 euroa/puntaa/dollaria plus 12 euroa/puntaa/dollaria jne. jne. jne.
        Miten paljon ilmaista mainosta yhtiöille ja kauppaketjuille – sikäli mikäli haul-tyttöjen takana ei ole markkinavoimien ohjaileva käsi. Joidenkin taustalla varmasti, mutta ei kaikkien, ja juuri se ”ei kaikkien”-ryhma huolestuttaa eniten.
         Millaista kulttuuria haul-tytöt ja heidän faninsa ovat luomassa? Millaisia asioita heidän videoissaan pidetään normaaleina – millaisia asioita ne normalisoivat? Miten omasta vaatekaapista ja meikkilaukun sisällöstä on yhtäkkiä tullut julkisia – fanittamisen kohteita?
         Millaisia paineita videoiden katsomisesta syntyy herkässä kasvuiässä olevalle? Ehkä jonkinlaisia. ”Ostin sen kokona 6 (UK), se oli hiukan iso edestä kun sovitin, mutta ehkä joku ei kokoa 6 oleva oli sovittanut sitä ennen mua ja venyttänyt sitä”, ja saman tytön suusta: ”tämä laukku näyttää tosi suurelta mun vierellä, mutta ei se ole!”.

6-2

En nähnyt jääkiekon Suomi-Venäjä välieräottelua lauantaina loppuun asti. Minun piti lähteä töihin 6-1 tilanteessa. Kyllä, tiesin, ettei peliä varmaankaan oltu saatu käännettyä, mutta olin silti utelias tietämään lopputuloksen.

                Ja sitten tapahtui jotain outoa.
                En tiedä miksi, mutta päätin tarkastaa tuloksen Iltalehden sivuilta. Etusivun otsikot antoivat heti vahvistuksen sille, että takkiin oli tullut ja pahasti.
                Mutta se lopputulos? Pääuutisen alla oli monta linkkiä, jotka veivät eri henkilöiden haastatteluihin ja kommentteihin. ”Oltais hävitty Malkinillekin 3-2”, Malkinilta tyly kommentti Suomesta, Leijonat ylistivät Malkinia: ”Pelimies”, Tami Canal +:lle: Rämö maaliin!, Leijonapakki: Olivat saatanan kovia maalipaikoissa, Venäjä ja Suomi tiukassa välierässä – katso kuvat!, Näin leijonapelurit kommentoivat tuomarilinjaa.
                Oli jopa pistetty pystyyn kysely siitä, onko Malkin maailman paras jääkiekkoiija, mutta mikä se lopputulos oli? Aloin vääntelehtiä tuolissa, alkoi ahdistaa. Mihin minun pitää mennä, mistä onnistun kaivamaan tiedon? Silmät juoksivat pitkin otsikoita, ja lopulta – ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen: ”Kun häviää 6-2, ei viitsisi valittaa tuomareista, mutta olivat he aika huonoja”.
                Huh!
                Esimerkki nopean ja sirpaleisen tiedon aikakaudestamme. Siinä missä ennen pelin jälkeisistä kommenteista kerättiin kenties pidempi ja harkitumpi juttu, tuntuu että niitä lähetetään nykyään bittiavaruuteen sitä mukaa, kun ihmiset niitä lausuvat. Ja niinpä muodostaakseen kuvan yhdestä tapahtumasta, pitää lukea 20 pikkujuttua, ja sittenkin jossain vaiheessa väistämättä menee sekaisin – olenko jo lukenut tämän, ja hei, tämä juttu vie kolmeen uuteen juttuun!
                Aaaaa!

(Tai ehka mun ei pitaisi etsia tietoa Iltalehden sivuilta?)

Varas

Opetan miehelleni suomea, ja luetutan hänellä kaikenlaisia tekstejä. Uutisia, aikakauslehtien juttuja, sarjakuvia, otteita kirjoista, kaikenlaista. Toissapäivänä nappasin eteemme John Naishin kirjan Riittää jo ja avasin siitä riittävää informaatiota käsittelevän luvun.

Mies sitten tavaili siitä, että useimmat ihmiset ovat 75 vuoteen ehdittyään käyttäneet elämästään noin 12,5 vuotta television katsomiseen. Plus vuoden mainokset.

                En tiedä mihin laskelmiin ja tutkimuksiin tuo numero perustuu, mutta näppituntumaltakin sen voisi uskoa todeksi. Ainakin jotain sinne päin, ja vaikka tuosta ottaisi muutaman vuoden pois, ei pointti muuttune.

                Meille molemmille tuli mieleen tämä vanha tietoisku, jonka katsoimme YLE Elävässä Arkistossa jokin aika sitten – jälleen osana suomen opiskeluamme!