Aikakauslehdessa on kiinnostavia artikkeleita

ja mainoskuvia. Leikkasin ne irti, asettelin lattialle ja katsoin niita.

Ne kertovat, millaisia meidan pitaisi olla ja mita meidan pitaisi haluta.

Yksinkertaista!

Anninan blogista poimittuja kysymyksiä omine vastauksineni (aiheena yksinkertainen elämä):

 

Mitä sinulla on liikaa?

Pakko kai myöntää, että minulla on liikaa kirjoja. Ja niitä on kaikkialla. Niitä on oman kirjahyllyn lisäksi vanhempieni luona ja appivanhempieni luona, niitä on työpaikan kirjastonurkassa (muut saavat lainata) ja juuri annoin niitä Suomessa sukulaistyttöjen luettavaksi. Kunnon pinon. Joistain kirjoista voisin hyvinkin luopua (luettu ja koettu), mutta toisista, niistä tärkeistä ja hyvistä/hyödyllisistä pidän kiinni. Jotkut kirjat tunnetusti luetaan useampaan kertaan läpi.

Ehkä pitäisi oikein tehdä kirjoista kunnon lista ja lukea lukemattomat ”alta pois” ja päättää, mitä tehdä muilla.  

Mitä sinulla on liian vähän?

 
En oikein usko, että minulla on varsinaisesti mitään vähän eikä ainakaan liian vähän. Tai no, ehka mulla on liian vahan kissanpentuja! Kuvassa viime kesan pentue, jota sain kunnian hoitaa <3

                                            

 

Mitä sinulla on liikaa ja mitä liian vähän verrattuna muihin ihmisiin?

Verrattuna moniin maailman ihmisiin, minulla on liikaa ruokaa – sen tietää kahdesta asiasta. Yksi, pitää aina olla varovainen, ettei tule syöneeksi liikaa ja kaksi, aina pitää olla tarkkana, ettei ruoka ehdi pilaantua ja mennä vanhaksi, että se tulee syödyksi. On yllättävän vaikea ostaa ruokaa kahden hengen tarpeisiin.

Vaatteita ja asusteita on varmasti vähemmän verrattuna moneen muuhun (tai ainakin stereotypiseen naisen malliin), samoin meikkausvälineitä minulla on vähän, mutten sanoisi niitä olevan liian vähän. Niitä on sopivasti. En käytä enempää enkä osta tarpeideni yli. Toisaalta taas jos vertaan vaatekaappiani niin monen muun ihmisen vaatekaappiin, ei minulla ole valittamista ensinkään.

No ehkä tämä: maaseudulla asuviin verrattuna minulla on keskikokoisessa kaupungissa liian vähän kontaktia luontoon ja suurkaupungeissa asuviin verrattuna minulla on liian vähän mahdollisuuksia erilaisiin kulttuuritapahtumiin/harrastusmahdollisuuksiin.  Tässä ei tosin ole kyse materiasta, vaan syvällisemmistä asioista.

 

Miten paljon tarvitset elääksesi?

Erittäin hyvä kysymys. Uskoisin, että yllättävän vähän. Voisi olla mielenkiintoista elää esimerkiksi 3 kuukautta hyvin pienellä määrällä tavaroita ja katsoa sen jälkeen, mitä siihen oikeasti olisi lisättävää. Lisäisi sitten sitä mukaa.

 

Mistä voisit luopua jos sinun ei tarvitsisi välittää muista ihmisistä?

 

Minun ei tarvitse luopua autosta, koska meillä ei sellaista vielä ole. Ei tarvitse luopua esim. astianpesukoneesta, koska sellaistakaan meillä ei vielä ole. Meillä ei ole omistusasuntoa, ei lemmikkejä, ei mitään suurempaa, josta luopua. Televisiosta voisin luopua, mutta toisaalta en tiedä, olisiko se sellainen asia, jota tarvitsisi muille perustellakaan.

Mitä yleensä tarvitsee perustella muille?

 

 

Mistä voisit luopua jos muutkin luopuisivat?

 Jos kollektiivisesti päätettäisiin madaltaa elintasoa niin että se nousisi vähempiosaisille, osallistuisin talkoisiin mielelläni. Ekologisuuden nimissä voisin myös luopua monesta – en tosin lentämisestä (kahden kulttuurin välissä eläminen olisi vaikeaa ilman) enkä tietokoneesta (vaikkakin esim. uusien tietokonemallien suunnittelun ja olemassaolevien tarkoituksellisen vanhentamisen voisi mielestäni lopettaa).

Pikkunaisia

Lueskelin aikakauslehteä (D, la Repubblica-lehden naisille suunnattu lauantailiite) eilen ja jäin tuijottamaan koko sivun mainosta, muotimainosta, jossa poseerasi korkeintaan 11-vuotias tyttö. Ripsiväriä ja huulikiiltoa – vähintäänkin, varmaan jotain muutakin. Muutaman sivun käänsin lisää ja löysin toisen samanlaisen. Nojaamassa pää kallellaan pianoon. Tuli tosi surullinen olo, katselin kuvia vuoron perään ja sydäntä pisteli.

 

 

Miksi ulkonäköpaineet ja pinnallisuus pitää ujuttaa lasten maailmaan?

Liika on liikaa - kesälukemisen sivuilta

"Hyvinvoinnille voi tulla haasteita yllättäviltäkin tahoilta. Nuortenkin elämää koskevan kilpailun lisäksi esimerkiksi liian yltäkylläinen maailma saattaa paikoin johtaa eräänlaiseen kyllästymiseen tai pessimismiin. Mikään ei enää oikein tunnu miltään. Yrittäminen saattaisi merkitä liian suurta riskiä tai kaikki on jo etukäteen ennakoitavissa. Ei ole mitään asiaa, minkä vuoksi ponnistella."

Atte Oksanen artikkelissa "Lapsuus jättömaana: teknologisen bränditalouden paisteessa vai pimennossa?" kirjassa Kulttuuri lapsen kasvattajana

Sopimattomat palaset

                                                                    Kuva

Nokian uutiset ovat vetäneet mietteliääksi. Ei niinkään se, mitä tapahtui ja miksi, vaan se mitä pitäisi tapahtua, että suunta muuttuisi. Pähkinänkuoressa: meidän pitäisi ostaa enemmän kännyköitä. Uusia kännyköitä pitäisi suunnitella, ja niistä pitäisi tehdä niin houkuttelevia, että me haluttaisiin vaihtaa kännykkämme niihin. Tai meidän kännyköiden pitäisi mennä rikki niin että meidän pitäisi ostaa uudet, ja ehkä harkittaisiin Nokiaa. Molemmissa tapauksissa vanhat kännykkämme joutuisivat – minne? Parhaassa tapauksessa kaappien pohjalle, lasten leluksi, pahimmassa skenaariossa jätekasan jatkoksi. Voisimme tietenkin ostaa kakkoskännykän ja kolmoskännykän, mutta miten monta kännykkää me oikeasti tarvitsemme?

            Meidän ostohalukkuutemme ja -valmiutemme on yksi osa palapeliä, joka tunnetaan paremmin nimellä ”globaali talous” (tai kapitalismi tai mikä nyt vain). Toinen osanen on se, miten moneen uuteen kännykkään (vuodessa) maapallolta liikenee materiaalia, ja mitä vanhentuneilla/rikkimenneillä puhelimilla tehdään. Tuntuu kuin nämä kaksi palasta kuuluisivat eri palapeliin, niitä on vaikea sovittaa yhteen.  

              Jos minä voisin päättää vapaasti, tähän maailmaan ei suunniteltaisi enää yhtään uutta kännykkämallia – nykyisillä puhelimilla voidaan tehdä jo ihan tarpeesti ja ne toimivat loistavasti (ainakin tavallisen tallaajan arkipuuhissa, ja tavallisia tallaajia maailman väestöstä lienee iso osa) ja kännyköiden suunnitteluun, valmistamiseen jne.jne. käytettävä aivokapasiteetti  ja tietoteknologinen (vai sanotaanko ”tietotekninen”?) taito suunnattaisiin seuraavan kysymyksen ratkaisemiseen:

Mitä me voitaisiin tehdä tälle ilmastonmuutokselle?

Uunihanska

Meidän uunihanska on käytännöllinen, siisti ja ehjä ja siinä on punaisella pohjalla nallen kuva, ja nallella joulupukin vaatteet ja muutenkin jouluista. On kynttilöitä, kuusia ja sen sellaista.
                Onkohan oikein käyttää sitä kesäkuumalla, mietin eilen kun kaadoin juuri kiehunutta vettä teemukiin. Siita alkoi myllerrys.
                 Miksi sitä toisaalta pitäisi käyttää vain yhtenä tiettynä aikana vuodesta, jos se on muuten toimiva ja käytännöllinen esine, miksi se pitäisi pakata tammikuussa pois joulukoristeiden kanssa tai jättää laatikon pohjalle seuraavaa marraskuun loppua odottamaan? Miksi arkipäivän käyttöesineestä on ylipäätään tehty tuollainen tiettyyn vuodenaikaan sidottu versio? Mikä osa siitä tekee joulusta jouluisemman? Olemmeko outoja, pihejä tai huonoja kuluttajia, jos emme osta toista samantapaista hanskaa, jota voisi käyttää vuoden muina kuukausina tai omista niitä ennestään useampaa? Pitäisikö meidän hävetä? Mutta entä jos emme vain tarvitse niitä kovin montaa – miten monta uunihanskaa kahden ihmisen talous tarvitsee? Kokkaammeko me liian vähän, jos pärjäämme yhdellä kunnollisella? Olemmeko epätrendikkäitä, kun käytämme ajankohtaan ja sisustukseen sopimatonta esinettä? Toisaalta miksi meidän pitäisi olla trendikkäitä sellaisen esineen suhteen, jota eivät oikeastaan muut käytä/näe kuin me?
               Miksi kysyn itseltäni näitä kysymyksiä? Mistä ne oikein tulevat?

Ostoskassien sisältö

Haul-videot (youtubessa julkaistut videot, joissa teini-ikäiset tytöt ja nuoret naiset esittelevät ostoksiaan). Törmäsin niihin monen mutkan kautta ja lumouduin täysin.

                                                        Kuva

Haul-maailmassa kaikki on suloista ja söpöä ja ihanaa. Siellä ei aina välttämättä tykätä ostetusta tuotteesta (joskus jopa harkitaan palauttamista), mutta oli pakko ostaa, kun tarjous oli hyvä – vain 4 euroa/dollaria/puntaa, sai kolmannen ilmaiseksi tai jopa 75% alennuksella.
        Katsoja-seuraajia, tai faneja, kehotetaan menemään kauppaan sillä tuote oli loppumassa, tarjouksella rajoitettu aika tai tuote itse limited edition. Hintatiedot videon kuvauksessa. 18euroa/puntaa/dollaria plus 4,99 euroa/puntaa/dollaria plus 12 euroa/puntaa/dollaria jne. jne. jne.
        Miten paljon ilmaista mainosta yhtiöille ja kauppaketjuille – sikäli mikäli haul-tyttöjen takana ei ole markkinavoimien ohjaileva käsi. Joidenkin taustalla varmasti, mutta ei kaikkien, ja juuri se ”ei kaikkien”-ryhma huolestuttaa eniten.
         Millaista kulttuuria haul-tytöt ja heidän faninsa ovat luomassa? Millaisia asioita heidän videoissaan pidetään normaaleina – millaisia asioita ne normalisoivat? Miten omasta vaatekaapista ja meikkilaukun sisällöstä on yhtäkkiä tullut julkisia – fanittamisen kohteita?
         Millaisia paineita videoiden katsomisesta syntyy herkässä kasvuiässä olevalle? Ehkä jonkinlaisia. ”Ostin sen kokona 6 (UK), se oli hiukan iso edestä kun sovitin, mutta ehkä joku ei kokoa 6 oleva oli sovittanut sitä ennen mua ja venyttänyt sitä”, ja saman tytön suusta: ”tämä laukku näyttää tosi suurelta mun vierellä, mutta ei se ole!”.

Pinnalla

Mies käski minut keskipäivän aikoihin television eteen. Siellä pohdittiin, pitäisikö talouskriisin voittamiseksi palata maan pariin. Keskustelijoiden joukossa oli mm. nuoria maanviljelijöitä. Voisiko maanviljely tarjota useammalla nuorelle töitä ja tulevaisuutta? – suuri kysymys maassa, jossa nuorisotyöttömyys on erittäin korkeaa. Yksi vieraista tuli sisään sloganilla ”Menestykseni salaisuus? Maanviljely!”. Maanviljely ei ole samanlaista kuin 50 vuotta sitten, hän alleviivasi, nykyään puhutaan maatalousyrittäjistä. Tyttöystävistäkään ei tuolla tittelillä ole pulaa, kuulemma. ”Maanviljely tuottaa ruokaa, turismia ja kestävää kehitystä”, ja näinhän se parhaimmillaan on.

           Nuoren maanviljelijän – tai maatalousyrittäjän – kuvaamaa maanviljelyä verrattiin teollisempaan maanviljelyyn (itsestäänselvin tuloksin). Eräs milanolainen nainen sanoi, että ainoa este sille, että työllistäisimme ja tukisimme paikallisia tuottajia ja pientiloja, ja söisimme terveellisempää ruokaa on laiskuus. Hän itse ostaa vihannekset ja kumppanit isoissa erissä, ja ne toimitetaan hänelle kotiin, ja hän antoi ymmärtää, että jos tuo onnistuu Milanon kaltaisessa suurkaupungissa, sen pitäisi onnistua melkein missä vain.    
               Kaikenlaista muutakin mielenkiintoista ohjelmassa sanottiin ja puhuttiin, mutten ehtinyt seurata, sillä minun piti valmistautua töihin lähtöön. Töiden takia meni sivu suun myös naapurikaupungissa iltapäivällä järjestetty tapahtuma – Slow Food markkinat. Blogiteemani olivat siis tapetilla ja näkyvillä useammassa paikassa.

            

Appelsiinit

Hitauden toteuttaminen ja sen valitseminen nopeuden sijaan  näkyy pienissä asioissa – niin kuin vaikka appelsiineissa. Ostin tänään niitä kaksi. Otin ne esiin, kun olin syönyt, halkaisin ne ja puristin niistä mehut. Juoksutin mehun vielä siivilän läpi (en pidä hedelmälihasta!) ja – tadaa! – minulla oli tuorettakin tuoreempaa tuoremehua. Maistui hyvältä!

            Mehutölkin ostaminen olisi säästänyt hiukan aikaa, mutta toisaalta nopeus olisi syönyt vitamiineja ja hitaus toi mukanaan tiettyä rituaalinomaisuutta, josta pidän, ja jossa on jotain rentouttavaa.

 

Merkit

Ostin torstaina kouluvuoden loppumisen kunniaksi Martin Lindstromin teoksen Brandwashed, jonka teemana on mainonta ja sen hyväkseen käyttämät keinot ja temput.

Mielenkiintoinen aihe, sillä jokainen meistä on luonnollisesti kysyttäessä immuuni mainonnalle, emme varsinaisesti anna sen vaikuttaa itseemme, emme kiinnitä siihen huomiota, emmekä me käytä merkkituotteita, paitsi että ostamme jostain syystä aina samaa hammastahnaa ja talouspaperia ja sitä tiettyä jugurttia ja meillä on meidän oma ripsiväri/partavaahto/hoitoaine/mikä nyt vain, ja niin, johonkin tuo päätös aina perustetaan. Kirja on jo nyt (vasta ensimmäiset kaksi lukua luettuna) saanut mieleni kuhisemaan kaikenlaisia kysymyksiä. Saatan hyvinkin palata joihinkin niistä täällä.

Päivän hyvä

Menimme miehen kanssa aamupalalle lempikahvilaamme, eli tälle:

Ja huomasin pöydällä olevasta lehdestä tämän, päivän hyvän uutisen:

Eli Ikea siirtää osan tuotannostaan Aasiasta Italiaan. Mietittiin kieltämättä hiukan epäluuloisina, että mikähän tuossa on takana. Uutisen mukaan Ikea ”uskoo Italiaan”, on tyytyväinen täällä tehtävän työn laatuun, ja sivulta 14 selvisi, että myös tuotantokustannukset ovat pienemmät. Kuin Aasiassa. Kertooko tämä jotain Italian taloustilanteesta? Joka tapauksessa kerrankin näin päin, ja hiukan lisää työtä jollekulle tässä maassa ei voi olla kovin huono asia.