Yksinkertaista!

Anninan blogista poimittuja kysymyksiä omine vastauksineni (aiheena yksinkertainen elämä):

 

Mitä sinulla on liikaa?

Pakko kai myöntää, että minulla on liikaa kirjoja. Ja niitä on kaikkialla. Niitä on oman kirjahyllyn lisäksi vanhempieni luona ja appivanhempieni luona, niitä on työpaikan kirjastonurkassa (muut saavat lainata) ja juuri annoin niitä Suomessa sukulaistyttöjen luettavaksi. Kunnon pinon. Joistain kirjoista voisin hyvinkin luopua (luettu ja koettu), mutta toisista, niistä tärkeistä ja hyvistä/hyödyllisistä pidän kiinni. Jotkut kirjat tunnetusti luetaan useampaan kertaan läpi.

Ehkä pitäisi oikein tehdä kirjoista kunnon lista ja lukea lukemattomat ”alta pois” ja päättää, mitä tehdä muilla.  

Mitä sinulla on liian vähän?

 
En oikein usko, että minulla on varsinaisesti mitään vähän eikä ainakaan liian vähän. Tai no, ehka mulla on liian vahan kissanpentuja! Kuvassa viime kesan pentue, jota sain kunnian hoitaa <3

                                            

 

Mitä sinulla on liikaa ja mitä liian vähän verrattuna muihin ihmisiin?

Verrattuna moniin maailman ihmisiin, minulla on liikaa ruokaa – sen tietää kahdesta asiasta. Yksi, pitää aina olla varovainen, ettei tule syöneeksi liikaa ja kaksi, aina pitää olla tarkkana, ettei ruoka ehdi pilaantua ja mennä vanhaksi, että se tulee syödyksi. On yllättävän vaikea ostaa ruokaa kahden hengen tarpeisiin.

Vaatteita ja asusteita on varmasti vähemmän verrattuna moneen muuhun (tai ainakin stereotypiseen naisen malliin), samoin meikkausvälineitä minulla on vähän, mutten sanoisi niitä olevan liian vähän. Niitä on sopivasti. En käytä enempää enkä osta tarpeideni yli. Toisaalta taas jos vertaan vaatekaappiani niin monen muun ihmisen vaatekaappiin, ei minulla ole valittamista ensinkään.

No ehkä tämä: maaseudulla asuviin verrattuna minulla on keskikokoisessa kaupungissa liian vähän kontaktia luontoon ja suurkaupungeissa asuviin verrattuna minulla on liian vähän mahdollisuuksia erilaisiin kulttuuritapahtumiin/harrastusmahdollisuuksiin.  Tässä ei tosin ole kyse materiasta, vaan syvällisemmistä asioista.

 

Miten paljon tarvitset elääksesi?

Erittäin hyvä kysymys. Uskoisin, että yllättävän vähän. Voisi olla mielenkiintoista elää esimerkiksi 3 kuukautta hyvin pienellä määrällä tavaroita ja katsoa sen jälkeen, mitä siihen oikeasti olisi lisättävää. Lisäisi sitten sitä mukaa.

 

Mistä voisit luopua jos sinun ei tarvitsisi välittää muista ihmisistä?

 

Minun ei tarvitse luopua autosta, koska meillä ei sellaista vielä ole. Ei tarvitse luopua esim. astianpesukoneesta, koska sellaistakaan meillä ei vielä ole. Meillä ei ole omistusasuntoa, ei lemmikkejä, ei mitään suurempaa, josta luopua. Televisiosta voisin luopua, mutta toisaalta en tiedä, olisiko se sellainen asia, jota tarvitsisi muille perustellakaan.

Mitä yleensä tarvitsee perustella muille?

 

 

Mistä voisit luopua jos muutkin luopuisivat?

 Jos kollektiivisesti päätettäisiin madaltaa elintasoa niin että se nousisi vähempiosaisille, osallistuisin talkoisiin mielelläni. Ekologisuuden nimissä voisin myös luopua monesta – en tosin lentämisestä (kahden kulttuurin välissä eläminen olisi vaikeaa ilman) enkä tietokoneesta (vaikkakin esim. uusien tietokonemallien suunnittelun ja olemassaolevien tarkoituksellisen vanhentamisen voisi mielestäni lopettaa).

Sopimattomat palaset

                                                                    Kuva

Nokian uutiset ovat vetäneet mietteliääksi. Ei niinkään se, mitä tapahtui ja miksi, vaan se mitä pitäisi tapahtua, että suunta muuttuisi. Pähkinänkuoressa: meidän pitäisi ostaa enemmän kännyköitä. Uusia kännyköitä pitäisi suunnitella, ja niistä pitäisi tehdä niin houkuttelevia, että me haluttaisiin vaihtaa kännykkämme niihin. Tai meidän kännyköiden pitäisi mennä rikki niin että meidän pitäisi ostaa uudet, ja ehkä harkittaisiin Nokiaa. Molemmissa tapauksissa vanhat kännykkämme joutuisivat – minne? Parhaassa tapauksessa kaappien pohjalle, lasten leluksi, pahimmassa skenaariossa jätekasan jatkoksi. Voisimme tietenkin ostaa kakkoskännykän ja kolmoskännykän, mutta miten monta kännykkää me oikeasti tarvitsemme?

            Meidän ostohalukkuutemme ja -valmiutemme on yksi osa palapeliä, joka tunnetaan paremmin nimellä ”globaali talous” (tai kapitalismi tai mikä nyt vain). Toinen osanen on se, miten moneen uuteen kännykkään (vuodessa) maapallolta liikenee materiaalia, ja mitä vanhentuneilla/rikkimenneillä puhelimilla tehdään. Tuntuu kuin nämä kaksi palasta kuuluisivat eri palapeliin, niitä on vaikea sovittaa yhteen.  

              Jos minä voisin päättää vapaasti, tähän maailmaan ei suunniteltaisi enää yhtään uutta kännykkämallia – nykyisillä puhelimilla voidaan tehdä jo ihan tarpeesti ja ne toimivat loistavasti (ainakin tavallisen tallaajan arkipuuhissa, ja tavallisia tallaajia maailman väestöstä lienee iso osa) ja kännyköiden suunnitteluun, valmistamiseen jne.jne. käytettävä aivokapasiteetti  ja tietoteknologinen (vai sanotaanko ”tietotekninen”?) taito suunnattaisiin seuraavan kysymyksen ratkaisemiseen:

Mitä me voitaisiin tehdä tälle ilmastonmuutokselle?

Pinnalla

Mies käski minut keskipäivän aikoihin television eteen. Siellä pohdittiin, pitäisikö talouskriisin voittamiseksi palata maan pariin. Keskustelijoiden joukossa oli mm. nuoria maanviljelijöitä. Voisiko maanviljely tarjota useammalla nuorelle töitä ja tulevaisuutta? – suuri kysymys maassa, jossa nuorisotyöttömyys on erittäin korkeaa. Yksi vieraista tuli sisään sloganilla ”Menestykseni salaisuus? Maanviljely!”. Maanviljely ei ole samanlaista kuin 50 vuotta sitten, hän alleviivasi, nykyään puhutaan maatalousyrittäjistä. Tyttöystävistäkään ei tuolla tittelillä ole pulaa, kuulemma. ”Maanviljely tuottaa ruokaa, turismia ja kestävää kehitystä”, ja näinhän se parhaimmillaan on.

           Nuoren maanviljelijän – tai maatalousyrittäjän – kuvaamaa maanviljelyä verrattiin teollisempaan maanviljelyyn (itsestäänselvin tuloksin). Eräs milanolainen nainen sanoi, että ainoa este sille, että työllistäisimme ja tukisimme paikallisia tuottajia ja pientiloja, ja söisimme terveellisempää ruokaa on laiskuus. Hän itse ostaa vihannekset ja kumppanit isoissa erissä, ja ne toimitetaan hänelle kotiin, ja hän antoi ymmärtää, että jos tuo onnistuu Milanon kaltaisessa suurkaupungissa, sen pitäisi onnistua melkein missä vain.    
               Kaikenlaista muutakin mielenkiintoista ohjelmassa sanottiin ja puhuttiin, mutten ehtinyt seurata, sillä minun piti valmistautua töihin lähtöön. Töiden takia meni sivu suun myös naapurikaupungissa iltapäivällä järjestetty tapahtuma – Slow Food markkinat. Blogiteemani olivat siis tapetilla ja näkyvillä useammassa paikassa.