Taukojumppaa

Tämän Helsingin sanomien jutun (Toukolanpuiston koulussa lapset harrastavat liikuntaa kaikkien oppituntien aikana.) lukemisesta ja ennen kaikkea kuvailtujen oppituntien visualisoimisesta tuli todella hyvä mieli. Thinking outside the box. useampi kärpänen samalla iskulla, win-win. Vapaampaa, rennompaa, ehkä mielekkäämpää monelle energiselle lapselle, energisoivaa sellaisille, joiden vapaa-aikaan sisältyy kenties pikkuisen liikaa ruutujen tuijottelua. Hankkisiko itselle kotiinkin jumppapallon? Tulipa vain lukiessa mieleen!

Casa e puteca

Casa = koti, puteca napolin murteella, bottega italiaksi, työpaja suomeksi. Koti ja työpaja, molemmat samassa korttelissa, saman kadun varrella, ehkä samassa rakennuksessa. Portaat alas ja töihin, portaat ylös ja lounaalle, pitkin päivän työpajan ovesta tulee sisään ystäviä, tuttuja, tuttujen tuttuja ja ystävien ystäviä, sukulaisia. Aina voi pitää tauon ja juoda pienen kupin kahvia yhdessä. Siinä perinteinen tapa tehdä töitä tässä maailmankolkassa.
             Ja jotain siitä on yhä jäljellä ja voimissaan. Esimerkiksi nyt kun koulut ovat loppuneet kauppojen tiskien taakse on ilmestynyt nuorta väkeä. Lapsia, jotka pitävät seuraa vanhemmille, isovanhemmille, puuhastelevat omiaan takahuoneessa, auttavat asiakkaita kantamaan ostoksia autoon tai vain seuraavat vierestä, miten työtä tehdään, miten puhutaan, miten asiakkaita käsitellään.
              Viime viikolla sita vastoin näin ruokakaupan nurkassa kassojen lähellä kannettavan tietokoneen, josta oli skypeyhteys kauppiaan kotiin. Kauppias itse ja miehensä ja veljensä kävivät välillä lepertelemässä webkamerassa näkyvälle kaksivuotiaalle. Silloin mietin, että miksi tosiaan pitäisi eristäytyä kahdeksaksi tunniksi erilleen perheestä ja ystävistä, sulkeutua työpanssarin sisään, omaan työrooliinsa ja tulla sieltä ulos vasta kun kaikki velvollisuudet on hoidettu. Miksi ei raja-aitaa työn ja vapaa-ajan välillä voisi madaltaa siellä missä ja aina kun mahdollista – vaikkapa näin?
              Casa e puteca – ajattelussa on jotain tuttua itsellenikin, maaseudulla kasvaneelle. Muistan  seuranneeni työntekoa läheltä ja tehneeni itsekin töitä yhdessä vanhempien, siskojen, isovanhempien, serkkujen kanssa. Kahvitaukoja pellon laidalla, kilvoittelua heinäpellolla, jutustelua marjoja poimiessa, kökkäkahvittelua. Semmoista.

Ne viimeiset 20 minuuttia

Valvoin tänään (niin kuin kaikkina muinakin päivinä tällä viikolla) kielitutkintojen kokeita. Sitä pidetään yleisesti työyhteisössäni puuhista tylsimpänä. Periaatteessa nämä hiljaiset tunnit, jolloin oppilaat pureskelevat lyijykynän päitä, kurtistavat kulmiaan, hierovat ohimoitaan ja pyörittelevät hermostuneena rukousnauhojaan, hiuksiaan ja pyyhekumejaan voisivat olla täydellisiä rauhoittumisen hetkiä. Käytännössä valvojan pitää olla alert, ja varmistaa, että kokeen eri vaiheet etenevät tiukkojen sääntöjen mukaan, ja että kaikki paperiasiat tulee hoidettua kunnolla. Ja sitten tietenkin – on varmistettava, että oppilaat eivät ”tee yhteistyötä”. Ja sitä yritetään usein!

            En siis tänäänkään voinut vajota ajatuksiini ja keskittyä hiljaiseen olemiseen, mutta sain seurata, miten oppilaat tekivät niin. Monet, puolet ryhmästä, lopettivat ajoissa, mutta heidän oli odotettava huoneessa käytettävissä olevan ajan loppumiseen asti (1h10min), sillä kuullunymmärtämiskoe alkoi heti kirjallisen osan loputtua. Niinpä he joutuivat tuijottelemaan käsiään, kyniään, koepaperiaan, eteensä (yksi onnekas poika istui aivan ikkunan vieressä, siitä näki kadulle ja vastapäisen kahvilan) – ja olemaan hiljaa. Hiljaa oleminen on haastavaa tässä ajassa ja maailmassa, ja se on erittäin haastavaa tässä maassa ja tässä osassa maata, jossa puhuminen on kultaa ja vaikeneminen epäilyttävää.

            Myhäilin mielessäni, että nämä viimeiset 20 minuuttia taitavat vain tehdä näille nuorille hyvää.

Liikevoitto.Nyt.

Katselin televisiota aamupalalla. Eräässä ohjelmassa oli erään nimettömäksi jääneen yrityksen johtokuntaan kuuluva mies (tai peräti omistaja, en ole varma), joka on luvannut maksaa matalapalkkaisimpien työntekijöidensä IMU-veron, josta täällä on kiistelty viimeiset kuukaudet. Tämä tulee maksamaan hänelle 60 000-70 000 euroa, eikä hän kuulemma odota saavansa rahaa takaisin ”muuten kuin hymyinä”. Hänen vieressään istuva sosiologi kutsui elettä ”onnelliseksi saarekkeeksi” maailmassa, jossa katsotaan vain ja ainoastaan liikevoittoa nyt, ei tulevaisuuteen eikä ihmisiin, työntekijöihin.

Täyte

Tämä päivä on tuntunut täytepäivältä, päivältä, jota ei ole tarkoitettu itsessään arvokkaaksi ja merkitykselliseksi, vaan lähinnä viemään minua kohti jotain tärkeämpää – jonkinlaista tähtihetkeä, kohokohtaa, joka saa todella innostumaan.
                Miten surullinen ajatus, mietin kun pyörittelin illalla sohvatyynyä pimeässä huoneessa.
                Antaakseni tälle päivälle ja sen hetkille niille kuuluvan arvon, erottaakseni ne arkisesta harmaudesta, tässä muutamia mieleenjääneitä yksityiskohtia – että ne saisivat oman elämänsä ja tilaa edes täällä blogissa:
                -söin aamulla kermalla täytetyn cornetton, jonka ostin eilen illalla suoraan uunipelliltä, ja joka leikattiin halki ja täytettiin silmieni edessä
                -lähetin vanhemmilleni hääpäiväonnittelut (29 vuotta)
                - katsoin aamutuntini jälkeen hetken ikkunasta sadetta, kaikki oli huuruista ja harmaata ja salamoi ja jyrisi ja vesipisarat hyppelivat parvekkeen kaiteella
                -jostain syystä minuun iski pakottava tarve kuunnella netistä Myrskyluodon Maija
                -nukahdin pieneksi hetkeksi lounaan jälkeen, ennen töihin lähtöä
                -astuin lätäkköön ja housujeni lahkeet kastuivat täysin
                -näin Vesuviuksen tavallista lähempää
                -sain pomolta kehuja täsmällisyydestäni, rauhallisuudestani, ja tyylistäni vastailla ihmisten kysymyksiin
                -hedelmäkauppias pakotti maistamaan kirsikkaa, se oli hyvää
                -mies keitti minulle kupin minttuteetä, kun tulin töistä kotiin
                -kukkulat olivat illalla matalien, harmaiden pilvien peittämiä

Pinnalla

Mies käski minut keskipäivän aikoihin television eteen. Siellä pohdittiin, pitäisikö talouskriisin voittamiseksi palata maan pariin. Keskustelijoiden joukossa oli mm. nuoria maanviljelijöitä. Voisiko maanviljely tarjota useammalla nuorelle töitä ja tulevaisuutta? – suuri kysymys maassa, jossa nuorisotyöttömyys on erittäin korkeaa. Yksi vieraista tuli sisään sloganilla ”Menestykseni salaisuus? Maanviljely!”. Maanviljely ei ole samanlaista kuin 50 vuotta sitten, hän alleviivasi, nykyään puhutaan maatalousyrittäjistä. Tyttöystävistäkään ei tuolla tittelillä ole pulaa, kuulemma. ”Maanviljely tuottaa ruokaa, turismia ja kestävää kehitystä”, ja näinhän se parhaimmillaan on.

           Nuoren maanviljelijän – tai maatalousyrittäjän – kuvaamaa maanviljelyä verrattiin teollisempaan maanviljelyyn (itsestäänselvin tuloksin). Eräs milanolainen nainen sanoi, että ainoa este sille, että työllistäisimme ja tukisimme paikallisia tuottajia ja pientiloja, ja söisimme terveellisempää ruokaa on laiskuus. Hän itse ostaa vihannekset ja kumppanit isoissa erissä, ja ne toimitetaan hänelle kotiin, ja hän antoi ymmärtää, että jos tuo onnistuu Milanon kaltaisessa suurkaupungissa, sen pitäisi onnistua melkein missä vain.    
               Kaikenlaista muutakin mielenkiintoista ohjelmassa sanottiin ja puhuttiin, mutten ehtinyt seurata, sillä minun piti valmistautua töihin lähtöön. Töiden takia meni sivu suun myös naapurikaupungissa iltapäivällä järjestetty tapahtuma – Slow Food markkinat. Blogiteemani olivat siis tapetilla ja näkyvillä useammassa paikassa.

            

Konkreettista ja abstraktia

”Luen” tänne blogiin hiukan Antti Hyryn Uunia, joka on itselläni työn alla, sivulta 31:

Ladon kolmatta letkaa. No, vaikka turhalta tuntuu, teen nyt ainakin tämän valmiiksi. Minulla ei ole mihinkään kiire. Aina on mielessä joku, kunhan ja kunhan niin sitten, paitsi silloin kun nukkuu, on nukahtamaisillaan. Taitaa siksi nukahtaminen tuntua mukavalta. Mutta kun näin, puoliksi nukuksissaan latoo vanhoja pölyisiä tiiliä, sitten näin vähän herää ja nytkäyttää tiilet kärryille ja sitten työntää toisten viereen, järjestykseen. Tässä tiilessä on nokea, sen voi muurata näkymättömiin, muurin sisälle, ikuisiksi ajoiksi, melkein. Silloinkin, kun piti aamulla taas lähteä kouluun tunnin päästä, otin listan sanoja käteen ja kun vielä oli aikaa, kävelin syksyn auringonpaisteessa jokitörmää ja tankkasin ruotsin sanoja, ei näitä opi, ei taida tulla mitään, tuntui, mutta kuitenkin tankkasin. Nyt tankkaan näitä vanhoja tiiliä, entisten ihmisten tekemiä, tuosta vain kumarrun ja otan tuon kouraan, kaunissivuisen ja vähän kaarevan.

Tämän kohdan luin useampaan kertaan (ja siksi sen tännekin kirjoitin), siinä oli useampi vaikuttava juttu. Siinä oli kiirettömän työn tekemisen tunnelma, siinä oli valmiiksi tekemisen ajatus (ja työn tuloksen näkeminen), tekeminen samalla kun ajattelee ja ajatusten liikuskeleminen vapaasti nykyisessä ja menneessä ja menneissä ihmisissä ja tulevissa ihmisissä.

                Kuvauksen työ on oikeastaan täysi vastakohta sille työlle, jota itse teen. Kuvauksen työ on konkreettista, omani melko abstraktia. Pääsen harvoin näkemään työni tuloksia - oppiminen ja ihmiset eivät tule ”valmiiksi” - eikä sitä koskaan tiedä, mikä asia lopulta vaikuttaa oppimiseen. Silloinkin kun oppilas oppii ja sen huomaa, se voi lopulta olla enemmän hänen omaa intoaan ja motivaatiotaan, kuin mitään, mitä minä olen sanonut tai tehnyt.  Työni eroaa uuninrakentajan työstä myös siinä, etten oikein voi antaa ajatusteni harhailla, vaan huomion on oltava koko ajan siinä, mitä luokkahuoneessa tapahtuu, ja mitä oppilaat sanovat, tekevät, mitä seuraavaksi pitää tehdä ja paljonko aikaa on jäljellä. Se on toisinaan raskasta, se omien ajatusten pitäminen kurissa, niiden puskeminen taka-alalle.

                Ehkä Hyryn sanat pysäyttivät minut, koska kaipaan jotain konkreettista tekemistä.

Valmiustila

Hiukan ennen kolmea soitin oppilaani toimistorakennuksen ovisummeria. Minut päästettiin sisään alaovesta, ja menin hissillä oikeaan kerrokseen. Ovella minua odotti hämmentyneen näköinen sihteeri, joka sanoi, että tämän päivän tuntihan oli peruttu. He olivat lähettäneet koululle sähköpostia.

                Minulle ei oltu asiasta mainittu mitään ja tunsin hetken ajan oloni oppimateriaalikasseineni hölmöksi.

Oppilaani – yrityksen pomo – tuli luokseni ja selvitimme asian hyvässä hengessä, hän pyyteli anteeksi ja minä sanoin, että ei se mitään, kommunikaatiokatkos. Sovimme seuraavasta viikosta.  Aikaa tähän kaikkeen kului kymmenisen minuuttia, mikä tarkoitti, että minulla oli käsissäni yhtäkkiä tunti ja kaksikymmentä minuuttia ylimääräistä aikaa, täysin vapaa iltapäivä, sillä koulu oli tänään suljettu eikä minun tarvinnut pitää tiistaituntejani.

Paitsi että. Nuo kymmenen minuuttia olivat muuttaneet koko päivän psykologisen luonteen. Harmittelin puhelimitse työkaverilleni, miten erilaista olisikaan ollut herätä tietäen, että edessä on vapaapäivä, millaista olisi ollut mennä eilen nukkumaan sen tiedon kanssa. En olisi valmistellut tänä aamuna materiaaleja, valinnut vaatteita ja syönyt lounasta kelloon katsoen.

Alun ärsytyksen jälkeen aloin miettiä, miten paljon työstäni onkaan valmistautumista, valmistelemista, odottamista, tietynlaisen mielentilan tavoittamista ja ylläpitämistä. Kulisseissa pitää tapahtua paljon ennen kuin varsinainen esitys voi alkaa. Vai olenko se sittenkin minä itse, joka annan työlle liian suuren roolin silloinkin kun en ole töissä? Olen niin kuin tyhjäkäynnillä oleva auto, joka hukkaa polttoainetta hetkinä, jolloin sitä voisi ja pitäisi säästää.