Valmiustila

Hiukan ennen kolmea soitin oppilaani toimistorakennuksen ovisummeria. Minut päästettiin sisään alaovesta, ja menin hissillä oikeaan kerrokseen. Ovella minua odotti hämmentyneen näköinen sihteeri, joka sanoi, että tämän päivän tuntihan oli peruttu. He olivat lähettäneet koululle sähköpostia.

                Minulle ei oltu asiasta mainittu mitään ja tunsin hetken ajan oloni oppimateriaalikasseineni hölmöksi.

Oppilaani – yrityksen pomo – tuli luokseni ja selvitimme asian hyvässä hengessä, hän pyyteli anteeksi ja minä sanoin, että ei se mitään, kommunikaatiokatkos. Sovimme seuraavasta viikosta.  Aikaa tähän kaikkeen kului kymmenisen minuuttia, mikä tarkoitti, että minulla oli käsissäni yhtäkkiä tunti ja kaksikymmentä minuuttia ylimääräistä aikaa, täysin vapaa iltapäivä, sillä koulu oli tänään suljettu eikä minun tarvinnut pitää tiistaituntejani.

Paitsi että. Nuo kymmenen minuuttia olivat muuttaneet koko päivän psykologisen luonteen. Harmittelin puhelimitse työkaverilleni, miten erilaista olisikaan ollut herätä tietäen, että edessä on vapaapäivä, millaista olisi ollut mennä eilen nukkumaan sen tiedon kanssa. En olisi valmistellut tänä aamuna materiaaleja, valinnut vaatteita ja syönyt lounasta kelloon katsoen.

Alun ärsytyksen jälkeen aloin miettiä, miten paljon työstäni onkaan valmistautumista, valmistelemista, odottamista, tietynlaisen mielentilan tavoittamista ja ylläpitämistä. Kulisseissa pitää tapahtua paljon ennen kuin varsinainen esitys voi alkaa. Vai olenko se sittenkin minä itse, joka annan työlle liian suuren roolin silloinkin kun en ole töissä? Olen niin kuin tyhjäkäynnillä oleva auto, joka hukkaa polttoainetta hetkinä, jolloin sitä voisi ja pitäisi säästää.