Yksinkertaista!

Anninan blogista poimittuja kysymyksiä omine vastauksineni (aiheena yksinkertainen elämä):

 

Mitä sinulla on liikaa?

Pakko kai myöntää, että minulla on liikaa kirjoja. Ja niitä on kaikkialla. Niitä on oman kirjahyllyn lisäksi vanhempieni luona ja appivanhempieni luona, niitä on työpaikan kirjastonurkassa (muut saavat lainata) ja juuri annoin niitä Suomessa sukulaistyttöjen luettavaksi. Kunnon pinon. Joistain kirjoista voisin hyvinkin luopua (luettu ja koettu), mutta toisista, niistä tärkeistä ja hyvistä/hyödyllisistä pidän kiinni. Jotkut kirjat tunnetusti luetaan useampaan kertaan läpi.

Ehkä pitäisi oikein tehdä kirjoista kunnon lista ja lukea lukemattomat ”alta pois” ja päättää, mitä tehdä muilla.  

Mitä sinulla on liian vähän?

 
En oikein usko, että minulla on varsinaisesti mitään vähän eikä ainakaan liian vähän. Tai no, ehka mulla on liian vahan kissanpentuja! Kuvassa viime kesan pentue, jota sain kunnian hoitaa <3

                                            

 

Mitä sinulla on liikaa ja mitä liian vähän verrattuna muihin ihmisiin?

Verrattuna moniin maailman ihmisiin, minulla on liikaa ruokaa – sen tietää kahdesta asiasta. Yksi, pitää aina olla varovainen, ettei tule syöneeksi liikaa ja kaksi, aina pitää olla tarkkana, ettei ruoka ehdi pilaantua ja mennä vanhaksi, että se tulee syödyksi. On yllättävän vaikea ostaa ruokaa kahden hengen tarpeisiin.

Vaatteita ja asusteita on varmasti vähemmän verrattuna moneen muuhun (tai ainakin stereotypiseen naisen malliin), samoin meikkausvälineitä minulla on vähän, mutten sanoisi niitä olevan liian vähän. Niitä on sopivasti. En käytä enempää enkä osta tarpeideni yli. Toisaalta taas jos vertaan vaatekaappiani niin monen muun ihmisen vaatekaappiin, ei minulla ole valittamista ensinkään.

No ehkä tämä: maaseudulla asuviin verrattuna minulla on keskikokoisessa kaupungissa liian vähän kontaktia luontoon ja suurkaupungeissa asuviin verrattuna minulla on liian vähän mahdollisuuksia erilaisiin kulttuuritapahtumiin/harrastusmahdollisuuksiin.  Tässä ei tosin ole kyse materiasta, vaan syvällisemmistä asioista.

 

Miten paljon tarvitset elääksesi?

Erittäin hyvä kysymys. Uskoisin, että yllättävän vähän. Voisi olla mielenkiintoista elää esimerkiksi 3 kuukautta hyvin pienellä määrällä tavaroita ja katsoa sen jälkeen, mitä siihen oikeasti olisi lisättävää. Lisäisi sitten sitä mukaa.

 

Mistä voisit luopua jos sinun ei tarvitsisi välittää muista ihmisistä?

 

Minun ei tarvitse luopua autosta, koska meillä ei sellaista vielä ole. Ei tarvitse luopua esim. astianpesukoneesta, koska sellaistakaan meillä ei vielä ole. Meillä ei ole omistusasuntoa, ei lemmikkejä, ei mitään suurempaa, josta luopua. Televisiosta voisin luopua, mutta toisaalta en tiedä, olisiko se sellainen asia, jota tarvitsisi muille perustellakaan.

Mitä yleensä tarvitsee perustella muille?

 

 

Mistä voisit luopua jos muutkin luopuisivat?

 Jos kollektiivisesti päätettäisiin madaltaa elintasoa niin että se nousisi vähempiosaisille, osallistuisin talkoisiin mielelläni. Ekologisuuden nimissä voisin myös luopua monesta – en tosin lentämisestä (kahden kulttuurin välissä eläminen olisi vaikeaa ilman) enkä tietokoneesta (vaikkakin esim. uusien tietokonemallien suunnittelun ja olemassaolevien tarkoituksellisen vanhentamisen voisi mielestäni lopettaa).

Vielä kesälukemisista ja hiljentymisestä

Lainaus toisesta lukemastani kirjasta "Hiljaisuuden etsijöitä" toim. Tertti Lappalainen:

"Pitkään on katsottu, että oikea hengellinen kokemus syntyy uskonnollisen tiedon jakamisen tietä. On saarnattu oppia, jotta syntyisi kokemus Jumalan läsnäolosta, avusta ja armosta ihmisen omassa elämässä. Yhä ilmeisemmäksi alkaa kuitenkin käydä, että informaation jakamisen (saarnaamisen) sijasta on ryhdyttävä luomaan hiljaista tilaa, jossa ihminen voi itse tarkastella ja pohtia elämäänsä ja nähdä Jumalan läsnäolevan vaikutuksen siinä. Kokemus Jumalasta, usko, syntyy parhaiten, kun ihminen saa hiljaisuudessa kuulostella oman elämänsä sydänääniä."

  - Paavo Rissanen artikkelissa Retriittiliike Suomessa

 

Kohtuullistajan virsi?

Virsi 443, säkeistö 4:

"Asioiden paljous
usein näköalat peittää,
anna silloin rohkeus
syrjään kaikki turha heittää.
Anna nähdä olennainen,
siitä olla riippuvainen."
 

Hiljaa

Lueskelin Tommi Sarlinin toimittamaa kirjaa Hiljaisuutta etsimässä niin hiljaa, että orava luikki selän taakse ja tuli haistelemaan. Hyppeli pois kun käännähdin, kiipesi lähimpään kuuseen. Oli mukava todeta, etten ollut olemassaolollani ainakaan häirinnyt ympäristöäni!
       Itse kirja oli lukemisen arvoinen - minkälainen näkökulma munkilla, sukeltajalla tai vaikkapa rock-muusikolla on hiljaisuuteen? Eri alojen ihmiset kertovat ajatuksistaan ja kokemuksistaan.
      Jossain vaiheessa, tai useassa vaiheessa ja jokaisen lyhyen tekstin jälkeen on mietittävä: millainen on minun suhteeni hiljaisuuteen?

Liika on liikaa - kesälukemisen sivuilta

"Hyvinvoinnille voi tulla haasteita yllättäviltäkin tahoilta. Nuortenkin elämää koskevan kilpailun lisäksi esimerkiksi liian yltäkylläinen maailma saattaa paikoin johtaa eräänlaiseen kyllästymiseen tai pessimismiin. Mikään ei enää oikein tunnu miltään. Yrittäminen saattaisi merkitä liian suurta riskiä tai kaikki on jo etukäteen ennakoitavissa. Ei ole mitään asiaa, minkä vuoksi ponnistella."

Atte Oksanen artikkelissa "Lapsuus jättömaana: teknologisen bränditalouden paisteessa vai pimennossa?" kirjassa Kulttuuri lapsen kasvattajana

Merkit

Ostin torstaina kouluvuoden loppumisen kunniaksi Martin Lindstromin teoksen Brandwashed, jonka teemana on mainonta ja sen hyväkseen käyttämät keinot ja temput.

Mielenkiintoinen aihe, sillä jokainen meistä on luonnollisesti kysyttäessä immuuni mainonnalle, emme varsinaisesti anna sen vaikuttaa itseemme, emme kiinnitä siihen huomiota, emmekä me käytä merkkituotteita, paitsi että ostamme jostain syystä aina samaa hammastahnaa ja talouspaperia ja sitä tiettyä jugurttia ja meillä on meidän oma ripsiväri/partavaahto/hoitoaine/mikä nyt vain, ja niin, johonkin tuo päätös aina perustetaan. Kirja on jo nyt (vasta ensimmäiset kaksi lukua luettuna) saanut mieleni kuhisemaan kaikenlaisia kysymyksiä. Saatan hyvinkin palata joihinkin niistä täällä.

Varas

Opetan miehelleni suomea, ja luetutan hänellä kaikenlaisia tekstejä. Uutisia, aikakauslehtien juttuja, sarjakuvia, otteita kirjoista, kaikenlaista. Toissapäivänä nappasin eteemme John Naishin kirjan Riittää jo ja avasin siitä riittävää informaatiota käsittelevän luvun.

Mies sitten tavaili siitä, että useimmat ihmiset ovat 75 vuoteen ehdittyään käyttäneet elämästään noin 12,5 vuotta television katsomiseen. Plus vuoden mainokset.

                En tiedä mihin laskelmiin ja tutkimuksiin tuo numero perustuu, mutta näppituntumaltakin sen voisi uskoa todeksi. Ainakin jotain sinne päin, ja vaikka tuosta ottaisi muutaman vuoden pois, ei pointti muuttune.

                Meille molemmille tuli mieleen tämä vanha tietoisku, jonka katsoimme YLE Elävässä Arkistossa jokin aika sitten – jälleen osana suomen opiskeluamme!

Konkreettista ja abstraktia

”Luen” tänne blogiin hiukan Antti Hyryn Uunia, joka on itselläni työn alla, sivulta 31:

Ladon kolmatta letkaa. No, vaikka turhalta tuntuu, teen nyt ainakin tämän valmiiksi. Minulla ei ole mihinkään kiire. Aina on mielessä joku, kunhan ja kunhan niin sitten, paitsi silloin kun nukkuu, on nukahtamaisillaan. Taitaa siksi nukahtaminen tuntua mukavalta. Mutta kun näin, puoliksi nukuksissaan latoo vanhoja pölyisiä tiiliä, sitten näin vähän herää ja nytkäyttää tiilet kärryille ja sitten työntää toisten viereen, järjestykseen. Tässä tiilessä on nokea, sen voi muurata näkymättömiin, muurin sisälle, ikuisiksi ajoiksi, melkein. Silloinkin, kun piti aamulla taas lähteä kouluun tunnin päästä, otin listan sanoja käteen ja kun vielä oli aikaa, kävelin syksyn auringonpaisteessa jokitörmää ja tankkasin ruotsin sanoja, ei näitä opi, ei taida tulla mitään, tuntui, mutta kuitenkin tankkasin. Nyt tankkaan näitä vanhoja tiiliä, entisten ihmisten tekemiä, tuosta vain kumarrun ja otan tuon kouraan, kaunissivuisen ja vähän kaarevan.

Tämän kohdan luin useampaan kertaan (ja siksi sen tännekin kirjoitin), siinä oli useampi vaikuttava juttu. Siinä oli kiirettömän työn tekemisen tunnelma, siinä oli valmiiksi tekemisen ajatus (ja työn tuloksen näkeminen), tekeminen samalla kun ajattelee ja ajatusten liikuskeleminen vapaasti nykyisessä ja menneessä ja menneissä ihmisissä ja tulevissa ihmisissä.

                Kuvauksen työ on oikeastaan täysi vastakohta sille työlle, jota itse teen. Kuvauksen työ on konkreettista, omani melko abstraktia. Pääsen harvoin näkemään työni tuloksia - oppiminen ja ihmiset eivät tule ”valmiiksi” - eikä sitä koskaan tiedä, mikä asia lopulta vaikuttaa oppimiseen. Silloinkin kun oppilas oppii ja sen huomaa, se voi lopulta olla enemmän hänen omaa intoaan ja motivaatiotaan, kuin mitään, mitä minä olen sanonut tai tehnyt.  Työni eroaa uuninrakentajan työstä myös siinä, etten oikein voi antaa ajatusteni harhailla, vaan huomion on oltava koko ajan siinä, mitä luokkahuoneessa tapahtuu, ja mitä oppilaat sanovat, tekevät, mitä seuraavaksi pitää tehdä ja paljonko aikaa on jäljellä. Se on toisinaan raskasta, se omien ajatusten pitäminen kurissa, niiden puskeminen taka-alalle.

                Ehkä Hyryn sanat pysäyttivät minut, koska kaipaan jotain konkreettista tekemistä.