Valvoin tänään (niin kuin kaikkina muinakin päivinä tällä viikolla) kielitutkintojen kokeita. Sitä pidetään yleisesti työyhteisössäni puuhista tylsimpänä. Periaatteessa nämä hiljaiset tunnit, jolloin oppilaat pureskelevat lyijykynän päitä, kurtistavat kulmiaan, hierovat ohimoitaan ja pyörittelevät hermostuneena rukousnauhojaan, hiuksiaan ja pyyhekumejaan voisivat olla täydellisiä rauhoittumisen hetkiä. Käytännössä valvojan pitää olla alert, ja varmistaa, että kokeen eri vaiheet etenevät tiukkojen sääntöjen mukaan, ja että kaikki paperiasiat tulee hoidettua kunnolla. Ja sitten tietenkin – on varmistettava, että oppilaat eivät ”tee yhteistyötä”. Ja sitä yritetään usein!
En siis tänäänkään voinut vajota ajatuksiini ja keskittyä hiljaiseen olemiseen, mutta sain seurata, miten oppilaat tekivät niin. Monet, puolet ryhmästä, lopettivat ajoissa, mutta heidän oli odotettava huoneessa käytettävissä olevan ajan loppumiseen asti (1h10min), sillä kuullunymmärtämiskoe alkoi heti kirjallisen osan loputtua. Niinpä he joutuivat tuijottelemaan käsiään, kyniään, koepaperiaan, eteensä (yksi onnekas poika istui aivan ikkunan vieressä, siitä näki kadulle ja vastapäisen kahvilan) – ja olemaan hiljaa. Hiljaa oleminen on haastavaa tässä ajassa ja maailmassa, ja se on erittäin haastavaa tässä maassa ja tässä osassa maata, jossa puhuminen on kultaa ja vaikeneminen epäilyttävää.
Myhäilin mielessäni, että nämä viimeiset 20 minuuttia taitavat vain tehdä näille nuorille hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti