Casa e puteca

Casa = koti, puteca napolin murteella, bottega italiaksi, työpaja suomeksi. Koti ja työpaja, molemmat samassa korttelissa, saman kadun varrella, ehkä samassa rakennuksessa. Portaat alas ja töihin, portaat ylös ja lounaalle, pitkin päivän työpajan ovesta tulee sisään ystäviä, tuttuja, tuttujen tuttuja ja ystävien ystäviä, sukulaisia. Aina voi pitää tauon ja juoda pienen kupin kahvia yhdessä. Siinä perinteinen tapa tehdä töitä tässä maailmankolkassa.
             Ja jotain siitä on yhä jäljellä ja voimissaan. Esimerkiksi nyt kun koulut ovat loppuneet kauppojen tiskien taakse on ilmestynyt nuorta väkeä. Lapsia, jotka pitävät seuraa vanhemmille, isovanhemmille, puuhastelevat omiaan takahuoneessa, auttavat asiakkaita kantamaan ostoksia autoon tai vain seuraavat vierestä, miten työtä tehdään, miten puhutaan, miten asiakkaita käsitellään.
              Viime viikolla sita vastoin näin ruokakaupan nurkassa kassojen lähellä kannettavan tietokoneen, josta oli skypeyhteys kauppiaan kotiin. Kauppias itse ja miehensä ja veljensä kävivät välillä lepertelemässä webkamerassa näkyvälle kaksivuotiaalle. Silloin mietin, että miksi tosiaan pitäisi eristäytyä kahdeksaksi tunniksi erilleen perheestä ja ystävistä, sulkeutua työpanssarin sisään, omaan työrooliinsa ja tulla sieltä ulos vasta kun kaikki velvollisuudet on hoidettu. Miksi ei raja-aitaa työn ja vapaa-ajan välillä voisi madaltaa siellä missä ja aina kun mahdollista – vaikkapa näin?
              Casa e puteca – ajattelussa on jotain tuttua itsellenikin, maaseudulla kasvaneelle. Muistan  seuranneeni työntekoa läheltä ja tehneeni itsekin töitä yhdessä vanhempien, siskojen, isovanhempien, serkkujen kanssa. Kahvitaukoja pellon laidalla, kilvoittelua heinäpellolla, jutustelua marjoja poimiessa, kökkäkahvittelua. Semmoista.