Julistan

Täten julistan itseni (blogi)lomalle – sopiva hetki, kun töissäkin on enää yksi tunti pitämättä ja olen menossa netittömään paikkaan viikoksi (=rannalle) ja sitten lähdetään Suomeen! Pariin viikkoon en usko kirjoittelevani tänne mitään, vaikka kaikenlaista mielenkiintoista pyörisikin mielessä.
          Lomailussa on tärkeää se, että irroittautuu työstä täysin – niinpä aion seuraavien viikkojen aikana unohtaa sen, että olen opettaja. Pidin aika lailla Auran kesätavoitelistasta. Omani on melko samanlainen. Sen lisäksi, että aion unohtaa olevani opettaja, aion:

-kävellä paljon

-ahmia suomenkielisiä kirjoja

-olla luonnossa ja ulkona

-elää ilman rannekelloa

 Toinen houkutteleva lista oli tämä, kesäpassiviteeteista. Yhden asian voin jo ruksia pois tuolta listalta – päivänokoset tuli otettua ulkona eilen, kun silmät painuivat hyvin spontaanisti ja suunnittelemattomasti kiinni parvekkeella varjossa, pienen tuulenvireen otteessa.

Mutta siis, palataan asiaan, valmistaudun nyt vaihtamaan eksoottisemmat ja vieraammat puut

Tutumpiin!

Keskittyminen ja keskittyminen

Eilisessa EM-pelissa, hetkinä ennen rangaistuspotkuja Englannin maalivahti kertasi iPadillään italialaispelaajien rankkarityylejä. Gigi Buffon puolestaan oli osana joukkuetovereistaan koostunutta rinkiä. Siitä ringistä välittyi kotikatsomoon sellainen voitontahdon ja keskittymisen taso, jonka olen oppinut urheilua seuratessani yhdistämään voittajajoukkueeseen (tyyliin Timo Jutila kauan kauan sitten erätauolla pelissä Venäjää vastaan asenteella me käännetään tämä, ja niin tapahtui).
               Pirlon temppu ja Buffonin torjunta ja lopputulos oli tämä:

 Italiassa Hartin iPadia kommentoitiin (la Repubblicassa) seuraavasti ”ehkä liika tulevaisuus on pahasta”. Ehkä. Ehkä teknologian sijaan kannattaa hakea voimaa joukkuehengestä, ehkä pelityylien analysoimisen sijaan kannattaa katsoa rangaistuspilkulle astelevaa pelaajaa silmiin – siinä hetkessä. Ehkä monia meidän arkipäiväisistä asioista – urheilu mukaanlukien – ei voida ratkaista tietokoneilla, vaan oman mielen sisällä.

Hidas sunnuntai(lounas)

Söimme sunnuntailounasta maalaisravintolassa (italialaisittain agriturismo). Kuvissa ravintola ja tiluksia – ja taivaallinen emännän tekemä mansikkakakku, joka kruunasi pääasiassa tilan omista antimista koostuneen lounaan. Slow foodia parhaimmillaan – kaikki oli tuoretta ja maukasta ja mehukasta ja hyvää.

Palaamme kyseiseen paikkaan varmasti – päärakennusta ympäröi useampi hehtaari peltoja ja metsää, joita saa tutkia, ja joissa saa kierrellä – kun nousee ylemmäs kukkulalle voi kuulemma nähdä Napolinlahdelle asti. Näin kesähelteilla ajatus ei oikein napannut, mutta syksymmällä tai keväällä varmasti!

Oli ihanaa vaihtaa asfaltti hetkeksi tahan:

 

Kirjoitin muistikirjaani lokakuussa, että

”Sokrates, joka sanoo, että kaikilla on velvollisuus ajatella ja olla kykeneväisiä perustelemaan mielipiteitään. Niin, meidän ei saisi olla lampaita, meidän pitää olla ajattelevia ihmisiä.”

Kolmipäiväisen viikonlopun alku

Istuskella terassilla (varjoisalla!) lukemassa lehtiä ilman, että tarvitsee noudattaa minkäänlaista aikataulua.

Pieniä iloja

Viikonloppuna täällä alkoi puhaltaa tuuli Afrikasta, mikä tarkoittaa sitä, että on kuuma. On niin kuuma, että ajatukset ovat tahmeita ja on vaikea saada mitään aikaan. Ei pysty keskittymään.
                Olen kuumuudelle kuitenkin kiitollinen – se on irrottanut minut teknologiasta, ei huvita katsoa televisiota, sillä huoneesta tulee entistä kuumempi, eikä tietokoneellakaan tule oltua minimiä kauempaa, sekin nimittäin kuumenee ja alkaa poltella sormia.
                Kuumuus on pakottanut lepaamaan, olemaan vain. Heiluttelemaan viuhkaa ja katsomaan, missä kulmassa valo osuu appelsiinipuuhun, seuraamaan perhosten lentoa ja kuuntelemaan lintuja. Kun on kuuma, arvostaa pieniä asioita: kylmää lasillista vettä, kivilattiaa paljaiden varpaiden alla, ja sitä hetkeä kun puiden latvat alkavat heilua, ja tietää, että pian tuulen henkäys osuu itseen, ja sitten se osuu.
                Ihania ovat myös ne iltahetket, kun aurinko painuu alemmas, ja värittää kukkulat milloin oranssiksi, milloin vaaleanpunaisiksi, lopulta sinisiksi. Varjot pitenevät, värit syvenevät ja omaan käsivarteen voi koskettaa ilman, että käsi tarttuu ihoon kiinni. Illan hämärässä kesäinen luonto näyttää salaperäiseltä.

                                                Kukkulat ja silmilla nahtava kuumuus

                                             Illan helpotus

Follow-up

Kirjoitin huhtikuussa siitä, että Ikeasiirtää osan tuotannostaan Aasiasta Italiaan. Uudesta tehtaasta, joka sijaitsee Pohjois-Italiassa, pienessä 1100 ihmisen kylässä, oli juttu viikonlopun D-lehdessä (lähinnä naisille suunnattu la Repubblican lauantailiite).

Otsikko Il sogno nel cassetto tarkoittaa ”unelma laatikossa” (sanonta, jota käytetään usein unelmista puhuttaessa), ja se valittiin luultavasti siksi, etta uuden tehtaan työntekijät alkavat tehdä kaikista mahdollisista huonekaluista juuri laatikostoja ja Ikean tulo kaupunkiin on heille unelman toteutuminen, silla aluetta on usean vuoden ajan vaivannut tekstiiliteollisuuden alasajo ja sitä seurannut työttömyys, ja monet perheet ovat joutuneet porskuttamaan eteenpäin hyvin pienillä tuloilla. Tällä hetkellä 68 ihmistä on saanut työpaikan, mutta kun tuotanto pääsee todella vauhtiin, luvun arvioidaan nousevan jopa 600. Tyollisyyden lisaantymisesta aiheutuva positiivinen vareily on alkanut ulottua jo kylan muuhun elamaan. Esimerkiksi kylän kahviossa tarjoillaan jo päivittäin 5-6 lounasannosta enemmän kuin ennen!

Sopimattomat palaset

                                                                    Kuva

Nokian uutiset ovat vetäneet mietteliääksi. Ei niinkään se, mitä tapahtui ja miksi, vaan se mitä pitäisi tapahtua, että suunta muuttuisi. Pähkinänkuoressa: meidän pitäisi ostaa enemmän kännyköitä. Uusia kännyköitä pitäisi suunnitella, ja niistä pitäisi tehdä niin houkuttelevia, että me haluttaisiin vaihtaa kännykkämme niihin. Tai meidän kännyköiden pitäisi mennä rikki niin että meidän pitäisi ostaa uudet, ja ehkä harkittaisiin Nokiaa. Molemmissa tapauksissa vanhat kännykkämme joutuisivat – minne? Parhaassa tapauksessa kaappien pohjalle, lasten leluksi, pahimmassa skenaariossa jätekasan jatkoksi. Voisimme tietenkin ostaa kakkoskännykän ja kolmoskännykän, mutta miten monta kännykkää me oikeasti tarvitsemme?

            Meidän ostohalukkuutemme ja -valmiutemme on yksi osa palapeliä, joka tunnetaan paremmin nimellä ”globaali talous” (tai kapitalismi tai mikä nyt vain). Toinen osanen on se, miten moneen uuteen kännykkään (vuodessa) maapallolta liikenee materiaalia, ja mitä vanhentuneilla/rikkimenneillä puhelimilla tehdään. Tuntuu kuin nämä kaksi palasta kuuluisivat eri palapeliin, niitä on vaikea sovittaa yhteen.  

              Jos minä voisin päättää vapaasti, tähän maailmaan ei suunniteltaisi enää yhtään uutta kännykkämallia – nykyisillä puhelimilla voidaan tehdä jo ihan tarpeesti ja ne toimivat loistavasti (ainakin tavallisen tallaajan arkipuuhissa, ja tavallisia tallaajia maailman väestöstä lienee iso osa) ja kännyköiden suunnitteluun, valmistamiseen jne.jne. käytettävä aivokapasiteetti  ja tietoteknologinen (vai sanotaanko ”tietotekninen”?) taito suunnattaisiin seuraavan kysymyksen ratkaisemiseen:

Mitä me voitaisiin tehdä tälle ilmastonmuutokselle?

Mitä tarvitsen, mitä haluan

Jossain yhteydessä, jokin aika sitten olin kuullut tai lukenut jostakin, että Ahneus on liioiteltuja tarpeita, ja olin kirjoittanut sen paperinpalaselle, joka tuli kirjan välistä esiin eilen.

Uunihanska

Meidän uunihanska on käytännöllinen, siisti ja ehjä ja siinä on punaisella pohjalla nallen kuva, ja nallella joulupukin vaatteet ja muutenkin jouluista. On kynttilöitä, kuusia ja sen sellaista.
                Onkohan oikein käyttää sitä kesäkuumalla, mietin eilen kun kaadoin juuri kiehunutta vettä teemukiin. Siita alkoi myllerrys.
                 Miksi sitä toisaalta pitäisi käyttää vain yhtenä tiettynä aikana vuodesta, jos se on muuten toimiva ja käytännöllinen esine, miksi se pitäisi pakata tammikuussa pois joulukoristeiden kanssa tai jättää laatikon pohjalle seuraavaa marraskuun loppua odottamaan? Miksi arkipäivän käyttöesineestä on ylipäätään tehty tuollainen tiettyyn vuodenaikaan sidottu versio? Mikä osa siitä tekee joulusta jouluisemman? Olemmeko outoja, pihejä tai huonoja kuluttajia, jos emme osta toista samantapaista hanskaa, jota voisi käyttää vuoden muina kuukausina tai omista niitä ennestään useampaa? Pitäisikö meidän hävetä? Mutta entä jos emme vain tarvitse niitä kovin montaa – miten monta uunihanskaa kahden ihmisen talous tarvitsee? Kokkaammeko me liian vähän, jos pärjäämme yhdellä kunnollisella? Olemmeko epätrendikkäitä, kun käytämme ajankohtaan ja sisustukseen sopimatonta esinettä? Toisaalta miksi meidän pitäisi olla trendikkäitä sellaisen esineen suhteen, jota eivät oikeastaan muut käytä/näe kuin me?
               Miksi kysyn itseltäni näitä kysymyksiä? Mistä ne oikein tulevat?

Ostoskassien sisältö

Haul-videot (youtubessa julkaistut videot, joissa teini-ikäiset tytöt ja nuoret naiset esittelevät ostoksiaan). Törmäsin niihin monen mutkan kautta ja lumouduin täysin.

                                                        Kuva

Haul-maailmassa kaikki on suloista ja söpöä ja ihanaa. Siellä ei aina välttämättä tykätä ostetusta tuotteesta (joskus jopa harkitaan palauttamista), mutta oli pakko ostaa, kun tarjous oli hyvä – vain 4 euroa/dollaria/puntaa, sai kolmannen ilmaiseksi tai jopa 75% alennuksella.
        Katsoja-seuraajia, tai faneja, kehotetaan menemään kauppaan sillä tuote oli loppumassa, tarjouksella rajoitettu aika tai tuote itse limited edition. Hintatiedot videon kuvauksessa. 18euroa/puntaa/dollaria plus 4,99 euroa/puntaa/dollaria plus 12 euroa/puntaa/dollaria jne. jne. jne.
        Miten paljon ilmaista mainosta yhtiöille ja kauppaketjuille – sikäli mikäli haul-tyttöjen takana ei ole markkinavoimien ohjaileva käsi. Joidenkin taustalla varmasti, mutta ei kaikkien, ja juuri se ”ei kaikkien”-ryhma huolestuttaa eniten.
         Millaista kulttuuria haul-tytöt ja heidän faninsa ovat luomassa? Millaisia asioita heidän videoissaan pidetään normaaleina – millaisia asioita ne normalisoivat? Miten omasta vaatekaapista ja meikkilaukun sisällöstä on yhtäkkiä tullut julkisia – fanittamisen kohteita?
         Millaisia paineita videoiden katsomisesta syntyy herkässä kasvuiässä olevalle? Ehkä jonkinlaisia. ”Ostin sen kokona 6 (UK), se oli hiukan iso edestä kun sovitin, mutta ehkä joku ei kokoa 6 oleva oli sovittanut sitä ennen mua ja venyttänyt sitä”, ja saman tytön suusta: ”tämä laukku näyttää tosi suurelta mun vierellä, mutta ei se ole!”.

Totuus

Ollaan katsottu dokumentteja. Joissain niistä ovat puhuneet fundamentalistikristityt, toisissa tieteen ihmiset, joissain molemmat. Evoluutio - luomiskertomus, sen sellaista.
            Miksi valita jyrkkä kanta (ja sulkea mahdollisuuksia pois)? Miksi on pakko olla oikeassa? Miksi selittää kaikki Raamatulla, miksi sieltä pitäisi löytyä perustelu ja jae aivan kaikkeen? Maailmasta tulee silloin kapea. Toisaalta miksi kieltää korkeamman voiman olemassaolo – tai miksi kieltäytyä uskomasta siihen, ennen kuin sen voi konkreettisesti todistaa? Miksi luontoa, maailmaa ja maailmankaikkeutta pitäisi ymmärtää sataprosenttisen täydellisesti ja kaikelle pitäisi löytää jokin looginen selitys? Maailmasta tulee silloin yllätyksetön.
            Miksi pitäisi ylipäätään löytää vastauksia? Joskus on paljon hedelmällisempää vain esittää kysymyksiä ja antaa niiden jäädä soimaan ilmaan. Lakata analysoimasta ja katsella ympärille, ihmetellä -pilviä tai vaikka auringonlaskua - ja todeta hiljaa, että maailmankaikkeus, tiede ja Jumala ovat kaikki paljon suurempia ja salaperäisempiä kuin me voimme kuvitellakaan.
             Ja se on ookoo.

Casa e puteca

Casa = koti, puteca napolin murteella, bottega italiaksi, työpaja suomeksi. Koti ja työpaja, molemmat samassa korttelissa, saman kadun varrella, ehkä samassa rakennuksessa. Portaat alas ja töihin, portaat ylös ja lounaalle, pitkin päivän työpajan ovesta tulee sisään ystäviä, tuttuja, tuttujen tuttuja ja ystävien ystäviä, sukulaisia. Aina voi pitää tauon ja juoda pienen kupin kahvia yhdessä. Siinä perinteinen tapa tehdä töitä tässä maailmankolkassa.
             Ja jotain siitä on yhä jäljellä ja voimissaan. Esimerkiksi nyt kun koulut ovat loppuneet kauppojen tiskien taakse on ilmestynyt nuorta väkeä. Lapsia, jotka pitävät seuraa vanhemmille, isovanhemmille, puuhastelevat omiaan takahuoneessa, auttavat asiakkaita kantamaan ostoksia autoon tai vain seuraavat vierestä, miten työtä tehdään, miten puhutaan, miten asiakkaita käsitellään.
              Viime viikolla sita vastoin näin ruokakaupan nurkassa kassojen lähellä kannettavan tietokoneen, josta oli skypeyhteys kauppiaan kotiin. Kauppias itse ja miehensä ja veljensä kävivät välillä lepertelemässä webkamerassa näkyvälle kaksivuotiaalle. Silloin mietin, että miksi tosiaan pitäisi eristäytyä kahdeksaksi tunniksi erilleen perheestä ja ystävistä, sulkeutua työpanssarin sisään, omaan työrooliinsa ja tulla sieltä ulos vasta kun kaikki velvollisuudet on hoidettu. Miksi ei raja-aitaa työn ja vapaa-ajan välillä voisi madaltaa siellä missä ja aina kun mahdollista – vaikkapa näin?
              Casa e puteca – ajattelussa on jotain tuttua itsellenikin, maaseudulla kasvaneelle. Muistan  seuranneeni työntekoa läheltä ja tehneeni itsekin töitä yhdessä vanhempien, siskojen, isovanhempien, serkkujen kanssa. Kahvitaukoja pellon laidalla, kilvoittelua heinäpellolla, jutustelua marjoja poimiessa, kökkäkahvittelua. Semmoista.

Ne viimeiset 20 minuuttia

Valvoin tänään (niin kuin kaikkina muinakin päivinä tällä viikolla) kielitutkintojen kokeita. Sitä pidetään yleisesti työyhteisössäni puuhista tylsimpänä. Periaatteessa nämä hiljaiset tunnit, jolloin oppilaat pureskelevat lyijykynän päitä, kurtistavat kulmiaan, hierovat ohimoitaan ja pyörittelevät hermostuneena rukousnauhojaan, hiuksiaan ja pyyhekumejaan voisivat olla täydellisiä rauhoittumisen hetkiä. Käytännössä valvojan pitää olla alert, ja varmistaa, että kokeen eri vaiheet etenevät tiukkojen sääntöjen mukaan, ja että kaikki paperiasiat tulee hoidettua kunnolla. Ja sitten tietenkin – on varmistettava, että oppilaat eivät ”tee yhteistyötä”. Ja sitä yritetään usein!

            En siis tänäänkään voinut vajota ajatuksiini ja keskittyä hiljaiseen olemiseen, mutta sain seurata, miten oppilaat tekivät niin. Monet, puolet ryhmästä, lopettivat ajoissa, mutta heidän oli odotettava huoneessa käytettävissä olevan ajan loppumiseen asti (1h10min), sillä kuullunymmärtämiskoe alkoi heti kirjallisen osan loputtua. Niinpä he joutuivat tuijottelemaan käsiään, kyniään, koepaperiaan, eteensä (yksi onnekas poika istui aivan ikkunan vieressä, siitä näki kadulle ja vastapäisen kahvilan) – ja olemaan hiljaa. Hiljaa oleminen on haastavaa tässä ajassa ja maailmassa, ja se on erittäin haastavaa tässä maassa ja tässä osassa maata, jossa puhuminen on kultaa ja vaikeneminen epäilyttävää.

            Myhäilin mielessäni, että nämä viimeiset 20 minuuttia taitavat vain tehdä näille nuorille hyvää.