Oppitunti oppilaalta

Oppilas, tyttö 7v: ”Mun pitäisi olla surullinen, mutta mä olen onnellinen.”

Minä: ”Miksi olet surullinen?”

7v: ”No kun isä sanoi, että mun pitää mennä täältä lääkäriin.”

Minä: ”No miksi olet onnellinen?”

7v: ”No, mut valtas mulle tyypillinen hyvä tuuli.”

Turhaa

Joskus tuntuu, että ympärillä on liikaa puhetta, usein aivan turhaakin puhetta. Olen alkanut tietoisemmin etsiä ja vaalia hiljaisuutta. Joskus pujahdan hetkeksi sisään johonkin kirkkoon, niihin harvemmin kuuluu edes liikenteen äänet. Tai sammutan huoneesta valot ja katselen ikkunasta ulos.

Tältä näytti viime torstaina – pääskyset olivat liian nopeita kameralle, niitä oli kymmeniä.

Varas

Opetan miehelleni suomea, ja luetutan hänellä kaikenlaisia tekstejä. Uutisia, aikakauslehtien juttuja, sarjakuvia, otteita kirjoista, kaikenlaista. Toissapäivänä nappasin eteemme John Naishin kirjan Riittää jo ja avasin siitä riittävää informaatiota käsittelevän luvun.

Mies sitten tavaili siitä, että useimmat ihmiset ovat 75 vuoteen ehdittyään käyttäneet elämästään noin 12,5 vuotta television katsomiseen. Plus vuoden mainokset.

                En tiedä mihin laskelmiin ja tutkimuksiin tuo numero perustuu, mutta näppituntumaltakin sen voisi uskoa todeksi. Ainakin jotain sinne päin, ja vaikka tuosta ottaisi muutaman vuoden pois, ei pointti muuttune.

                Meille molemmille tuli mieleen tämä vanha tietoisku, jonka katsoimme YLE Elävässä Arkistossa jokin aika sitten – jälleen osana suomen opiskeluamme!

Relaxing ja Ninna nanna

Siinä tänään ostamieni yrttiteiden nimet. Ninna nanna tarkoittaa tuutulaulua, ja sen ja kumppaninsa, niin kuin nimistä voi päätellä, olisi tarkoitus auttaa ylikierroksilla käyvää mieltä rauhoittumaan.

            Ostin vähän kumpaakin, kun en osannut päättää.  Molemmat ovat kamomillapohjaisia, ja molempia saa kuulemma juoda niin paljon kuin huvittaa, mihin aikaan päivästä.

            Yhden kupposen jo keitin, tuota relaxingiä. Sellainen ilta kun nyt on, poikkeuksellisesti. Normaalisti tähän aikaan lopettelisin töissä.

Konkreettista ja abstraktia

”Luen” tänne blogiin hiukan Antti Hyryn Uunia, joka on itselläni työn alla, sivulta 31:

Ladon kolmatta letkaa. No, vaikka turhalta tuntuu, teen nyt ainakin tämän valmiiksi. Minulla ei ole mihinkään kiire. Aina on mielessä joku, kunhan ja kunhan niin sitten, paitsi silloin kun nukkuu, on nukahtamaisillaan. Taitaa siksi nukahtaminen tuntua mukavalta. Mutta kun näin, puoliksi nukuksissaan latoo vanhoja pölyisiä tiiliä, sitten näin vähän herää ja nytkäyttää tiilet kärryille ja sitten työntää toisten viereen, järjestykseen. Tässä tiilessä on nokea, sen voi muurata näkymättömiin, muurin sisälle, ikuisiksi ajoiksi, melkein. Silloinkin, kun piti aamulla taas lähteä kouluun tunnin päästä, otin listan sanoja käteen ja kun vielä oli aikaa, kävelin syksyn auringonpaisteessa jokitörmää ja tankkasin ruotsin sanoja, ei näitä opi, ei taida tulla mitään, tuntui, mutta kuitenkin tankkasin. Nyt tankkaan näitä vanhoja tiiliä, entisten ihmisten tekemiä, tuosta vain kumarrun ja otan tuon kouraan, kaunissivuisen ja vähän kaarevan.

Tämän kohdan luin useampaan kertaan (ja siksi sen tännekin kirjoitin), siinä oli useampi vaikuttava juttu. Siinä oli kiirettömän työn tekemisen tunnelma, siinä oli valmiiksi tekemisen ajatus (ja työn tuloksen näkeminen), tekeminen samalla kun ajattelee ja ajatusten liikuskeleminen vapaasti nykyisessä ja menneessä ja menneissä ihmisissä ja tulevissa ihmisissä.

                Kuvauksen työ on oikeastaan täysi vastakohta sille työlle, jota itse teen. Kuvauksen työ on konkreettista, omani melko abstraktia. Pääsen harvoin näkemään työni tuloksia - oppiminen ja ihmiset eivät tule ”valmiiksi” - eikä sitä koskaan tiedä, mikä asia lopulta vaikuttaa oppimiseen. Silloinkin kun oppilas oppii ja sen huomaa, se voi lopulta olla enemmän hänen omaa intoaan ja motivaatiotaan, kuin mitään, mitä minä olen sanonut tai tehnyt.  Työni eroaa uuninrakentajan työstä myös siinä, etten oikein voi antaa ajatusteni harhailla, vaan huomion on oltava koko ajan siinä, mitä luokkahuoneessa tapahtuu, ja mitä oppilaat sanovat, tekevät, mitä seuraavaksi pitää tehdä ja paljonko aikaa on jäljellä. Se on toisinaan raskasta, se omien ajatusten pitäminen kurissa, niiden puskeminen taka-alalle.

                Ehkä Hyryn sanat pysäyttivät minut, koska kaipaan jotain konkreettista tekemistä.

Ilta-aurinko

 

                                         Ilta-aurinko

Sijainti

Vaihdoin blogin nimen nyt sellaiseksi, että se heijastelee sijaintiani. Vaikka en suoranaisesti tulekaan kirjoittamaan elämästä Italiassa, ympäristö vaikuttaa kuitenkin kaikkeen – huomioihin, kokemuksiin, mahdollisuuksiin ja rajoituksiin – ja siksi siitä on hyvä olla tietoinen.

            Italia sopii melko hyvin ”hidastelun” näyttämöksi.  Täällä saivat alkunsa niin Slow Food kuin Cittaslow- liikkeet, joskin elämästä nauttimisen ja tietynlaisen joutilaisuuden ylistämisen juuret ulottuvat kauas kauas historiaan. Tämä on maa, jossa arvostetaan juuria, paikallisuutta, lähellä tuotettua ruokaa ja palveluita, käsityöläisyyttä, ja eletään elämää pienissä yhteisöissä ja kortteleissa, ja jossa esimerkiksi (pienet) kaupat sulkevat ovensa lounasajaksi keskellä iltapäivää avatakseen pari tuntia myöhemmin.

                 ”[...]täällä keskityn asioihin enemmän. Lounas on Lounas, koti on Koti, perhe on Perhe. Viikonloppu on Viikonloppu, sunnuntai on Sunnuntai. Asioilla on merkitys.”, olin itse laittanut merkille melkein kolme vuotta sitten, kun olin juuri muuttanut tänne. Samanlaisia oli miettinyt amerikkalainen ystäväni, jonka kanssa aiheesta kerran keskustelimme. Italia oli hänen mukaansa kirjaimellisesti rauhoittanut hänen rytminsä.

            Mutta, mutta. Italia ei ole täydellinen maa, ja juuri se (toisinaan räikeäkin) epätäydellisyys tekee elämästä täällä stressaavan. On työttömyyttä, joka tuo mukanaan taloudellista epävarmuutta ja huonoja työehtoja, hierarkisuutta ja kovaa kilpailua, joka pakottaa töissä olevat suuriin uhrauksiin, erityisesti ajallisiin. Lapset menevät kouluun kuutena päivänä viikossa ja saavat kotiin vietäviksi paljon läksyjä ja taitaa niitä riittää kesälomallekin. Yhä useampi pieni kauppa joutuu kilpailemaan suurten kauppakeskusten kanssa, ja yhä useampi kauppakeskus venyttää aukioloaikoja niin että yhä harvempi täällä enää pitää lounastaukoja vanhaan tyyliin.

            Onko tässä kaikessa kyse koko läntistä maailmaa kiusaavasta talouskriisistä vai Italialle itselleen tyypillisistä ongelmista?  Onko Italia vain ”eurooppalaistumassa” ja kaupallistumassa, jonkinlaisessa murroskaudessa? Onko se menettämässä jotain arvokasta vai onko se jokin jo menetetty? 

            Puitteet ”hidastelulle” ovat tààllà joka tapauksessa kauniit. Kuvat Ischialta neljän vuoden takaa.